Iltahartaus

Iltahartaudet kuullaan YLE Radio 1:ssä maanantaista perjantaihin klo 18.50 ja lauantaisin klo 18. Hartaudet tuottaa Kirkon tiedotuskeskuksen Ohjelmapalvelut-yksikkö. Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.


Iltahartaus

Luota Herraan!

Kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten minä odotin linja-autoa. Linja-auto oli tulossa Ukrainasta ja sen piti tuoda Jyväskylään viisi opiskelijaa. Oli heinäkuun loppu. Torstai-iltapäivä. Kello lähestyi neljää, linja-auton ilmoitettua saapumisaikaa.

Olin tullut linja-autoasemalle odottamaan hyvissä ajoin, koska en halunnut, että opiskelijat joutuisivat odottamaan itsekseen vieraassa kaupungissa.

Linja-auto ei tullut neljältä. Ei vartin yli. Ei puoli viideltä. Ei vielä viideltäkään. Minä istuin ja odotin. Nousin seisomaan, kun en jaksanut enää istua. Aloin kävellä, kun seisominen rupesi väsyttämään. Kävelin pihalta sisälle ja toisinpäin. Kävelin kadunpätkää alas ja takaisin ylös. Kiirehdin askeleitani joka kerta, kun näin linja-auton kääntyvän aseman eteen. Kaupunkibussi. Vakiovuoro pohjoisesta Keski-Suomesta. Pikavuoro Helsingistä. Toinen pikavuoro Helsingistä. Mutta ei kauempaa, ei ulkomailta. Lueskelin aikatauluja ja ilmoitustauluja. Varpaat tuntuivat sulavan umpinaisissa kengissä. Kova asfaltti painoi päkiöitä...

Loppujen lopuksi odotin asemalla kaksi tuntia ennen kuin linja-auto tuli. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että kahden tunnin odotus oli todella vähän. Kahdeksan tuntiakaan ei olisi ollut ihmeellistä. Kahdeksan tuntia!

Odottaminen kävi työstä kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sittenkin, vaikka elämän rytmi oli tuolloin niin paljon hitaampi kuin nyt. Silti odottaminen turrutti, tylsistytti, hermostutti, ahdisti, turhautti.

Tuona heinäkuisena torstai-iltapäivänä odotukseni kuitenkin palkittiin. Aina ei käy niin. Voi olla, että se linja-auto, jota odotan, ei tule koskaan, koska vuoro on peruttu. Voi olla, että odotan jotakuta ihmistä ihan eri paikassa kuin hän kuvittelee minun odottavan emmekä koskaan onnistu näkemään toisiamme. Voi olla, että se, mitä haluan kiihkeästi ja mitä odotan tapahtuvaksi, ei tapahdukaan koskaan. Ja se tekee onnettomaksi!

Mitä minä tällä hetkellä odotan? Odotanko esimiestä, joka olisi sellainen johtaja kuin minä haluaisin? Odotanko työntekijöitä, jotka toimisivat minun mieleni mukaan? Odotanko ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa elämäni niin kuin minä haluaisin sen jakaa? Odotanko Jumalaa, joka täyttäisi minun tahtoni?

Miksi minä odotan tätä kaikkea? Miksi tarraudun siihen uskoon, että sitten kun minulla on unelmaesimies, unelmatyöntekijät, unelmakumppani, unelmajumala, sitten kaikki sujuu ja sitten olen onnellinen?

Entäpä jos...? Entäpä jos alkaisinkin odottaa sitä, mitä Jumala on varalleni suunnitellut? Enkä sitä, minkä itse haluan itselleni tapahtuvan.

Mutta kun se ei ole niin helppoa. Ei ole helppoa päästää irti omista odotuksista. Luopuminen kysyy aina rohkeutta. On paljon helpompaa pitää kiinni jostakin, josta on aina pitänyt kiinni kuin avata kätensä ja antaa mennä, heittäytyä kannateltavaksi, yllätettäväksi. On paljon helpompaa pitäytyä vanhassa kuin antaa tilaa uudelle. Vanha tarkoittaa kuitenkin jotakin tuttua, uusi on aina tuntematonta. Ja tuntematon pelottaa. Mutta pelkäänkö minä sitä, että minulla ei ole mitään, jos en itse määrittele, mitä haluan ja odotan? Vai pelkäänkö minä sitä, että minulla onkin silloin kaikki? Pelottaako se, että huomaisin eläväni rikasta elämää, vaikka en itse ohjaisikaan sitä? Kyllä, nöyrtyminen tekee kipeää.

Miksi minä jaksoin odottaa silloin kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten? Miksi minä pysyin linja-autoasemalla siitä huolimatta, että tympäisi, väsytti ja puudutti? Siksi että olin luvannut opiskelijoille olla heitä vastassa. Ja siksi että luotin siihen, että linja-auto tulee.

Jeesus lupasi opetuslapsilleen: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)

Hän on minun kanssani. Jumala odottaa minun kanssani. Sitä minun ei tarvitse kyseenalaistaa. Hän odottaa minun kanssani silloinkin, kun odotan turhaan. Mutta juuri siksi, että hän odottaa minun kanssani, minun ei tarvitse odottaa turhaan, vaan minä uskallan päästää irti niistä oman itseriittoisen minäni luomista odotuksista, jotka kalvavat ja kuluttavat minua.

Uskallan mennä myös pitemmälle ja todeta psalmirunoilijan sanoin: ”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13-14)

Arkisto