Nuoruuden unelmia
Isänäidinisänisäni oli laivuri Pohjanmaalla 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Hän rakensi itse laivan, jolla kuljetti rahtia Pietarista ja Baltian maista. Hänen poikansa, isoisoisäni ei kuitenkaan halunnut jatkaa isänsä ammattia. Hän koki vetoa musiikin pariin ja lähtikin Helsinkiin urkurikouluun. Sen sijaan hänen ystävänsä, jokusen vuoden nuorempi naapuruston poika, koki paloa merille. Satamasta kaukaisuuteen lipuvat laivat ja merimiesten tarinat vieraista maista ruokkivat varmasti kaukokaipuuta aikana, jolloin synnyinsijoilta ei juuri liikuttu minnekään, paitsi korkeintaan paremman elämän perässä Amerikkaan. Näin tuo poika kirjoitti 17-vuotiaana isoisoisälleni vuonna 1900:
”Olet kai kuullut, että minä aijon lähteä merille. Ehkä olet sitä ihmetellyt, koska tiedät, että minultakin löytyy hiukan musikaalista taipumusta etten ole antautunut musiikkialalle kuten sinä. … Jo viime syksynä, kun kaljaasi Otto oli Haminassa ja minä ja eräs toveri kuljimme laituria pitkin ja astuimme kajuuttaan, puhuimme Jannen ja isäsi kanssa sillä minulla oli aikomus mennä jonnekin opetuslaivoihin."
Nuorukaisen unelma ei kuitenkaan meinannut toteutua. Ne laivat, joille hän olisi halunnut, olivat jo lähteneet. Pojat olivat liikkeellä väärään vuodenaikaan. He jatkoivat kyselemistään Vaasan laivoissa, mutta eivät saaneet hyyryä mistään. Kotiin tultuaan nuorukainen tuumasi, että "kun emme kerta päässeet huonoihin laivoihin, joita kävimme katsomassa, niin luultavaa on, ettemme hyviinkään pääse. Ja koska tuntuu siltä, etten niin helposti pääse lähtemään, olen aikonut että jos en ennen syyskuun ensimmäistä päivää pääse lähtemään, niin antaun musiikkialalle ja menen Helsinkiin musiikkiopistoon."
Syyskuun 1. päivä tuli ja meni. Kirjeen kirjoittanut nuori mies ei onnistunut pestautumaan laivalle, vaan hän aloitti musiikkiopinnot. Tästä asioiden saamasta käänteestä ovat jälkipolvet kiitollisia. Nuorukainen oli nimittäin nimeltään Toivo Kuula.
Kirjeen luettuani jäin miettimään nuoruuden unelmia ja elämänpolkuja. Haihtuiko nuoruuden unelma ajan myötä Toivo Kuulan mielestä vai elikö hänessä myöhemminkin kaipuu merille? Mistä itse unelmoin 17-vuotiaana? Millaiseksi kaavailin elämäni ja tulevaisuuteni tuolloin?
Varmaa on ainakin se, että elämä ei koskaan kulje juuri sellaisia latuja, kuin ihminen itse ajattelee. Vastaan tulee aina uusia ihmisiä ja odottamattomia tilanteita, jotka voivat heittää elämänpolkumme uusille raiteille. Jälkeenpäin on helppo nimetä omasta elämänhistoriastaan käännekohtia, hetkiä, joiden jälkeen moni asia muuttui ratkaisevasti. Hitaampia murroksia ei ole yhtä helppo havaita. Milloin lakkasin pitämästä tavoittelemisen arvoisina niitä asioita, joita kohti ennen suuntauduin? Vieläkö elämässäni on unelmia, vieläkö ojentaudun jonkin suuntaan? Vai onko elämäni pelkkää reagointia, vastausta ärsykkeisiin ilman, että hahmotan suurempaa suuntaa?
Kristillisessä kielenkäytössä puhutaan johdatuksesta. Pohjimmiltaan johdatuksessa on kysymys sen tunnustamisesta, että oman elämämme suhteen emme seiso ruorin takana. Vaikka ajoittain tunnemme istuvamme ohjaamossa, tulee sitäkin enemmän hetkiä, jolloin alus ei ole hallinnassamme. Hallinnan tunne on illuusio, mutta silti tuosta tunteesta luopuminen on yllättävän vaikeaa.
Tapahtukoon sinun tahtosi, lausumme Isä meidän -rukouksessa. Se on vahvin luottamuksenosoitus, mitä ihminen voi Jumalalle sanoa. Ja myös vaikein. Ei sen näin pitänyt mennä, on luontaisempi reaktio, kun elämässä tapahtuu muutoksia, joita ei itse halunnut. Keskellä kaaosta on mahdotonta nähdä kauas. Elämän kokonaiskudelma ja yksittäisten tapahtumien merkitys näyttäytyy joka tapauksessa vasta jälkikäteen. Aina ei tapahtunut minun tahtoni, ehkä vielä harvemmin kuin luulinkaan.
Tähän olen tullut, tällainen olen nyt. Unelmia on kuopattu ja uusia on tullut tilalle. Huominen tuskin on sellainen, millaiseksi sen tänään ajattelen. Eihän se ole aiemminkaan niin mennyt. Yhä on harjoittelemista sen kanssa, että taipuisin minua suurempaan tahtoon.