En se minä ole
Kesälomien jälkeen työmatkapyöräilijät ilmaantuivat taas kaupunkikuvaan ja käynnistyi jokavuotinen debatti pyöräilijöiden, autoilijoiden ja jalankulkijoiden käyttäytymisestä ja liikennesäännöistä. Kenellä on etuajo-oikeus? Kenen tulee väistää missäkin tilanteessa? Kuka on urpoin?
Keskustelussa jokainen osapuoli puolustaa omaa viiteryhmäänsä. Pyöräilijät sättivät sinne tänne hortoilevia jalankulkijoita ja autoja, jotka eivät huomioi pyöräilijöitä kääntyessään. Jalankulkijat paheksuvat kilpapyöräilijöiden vauhtia paahtavia pyöräilijöitä, jotka joko eivät soita lainkaan kelloa tai säikyttelevät kilisyttämällä sitä liian kuuluvasti, ja sujahtavat ohi yhtään hiljentämättä. Autoilijat haukkuvat tyhjästä eteensä singahtavia pyöräilijöitä, jotka vaativat itselleen etuajo-oikeutta kaikissa risteystilanteissa.
Vika on aina muissa. Muut ovat idiootteja, jotka pitäisi lähettää kertaamaan liikennesääntöjä. Minä itse tiedän, kenen kuuluu väistää. Minä toimin oikein. Jos näin olisi, ei kolareita tai läheltä piti -tilanteita tapahtuisi. On vaikea myöntää olleensa väärässä. Kuinka monessa somekeskustelussa näet pyöräilijän tai autoilijan tunnustavan: totta, minä käyttäydyin väärin ja aiheutin siksi vaaratilanteen. Olen pahoillani ja koetan ottaa opikseni.
Itsekin elin siinä illuusiossa, että olen huomaavainen pyöräilijä: varon autoja ja jalankulkijoita. Sitten eräänä aamuna toinen pyöräilijä ajoi rinnalleni ja kertoi, että minä olen juuri niitä, joiden vuoksi kaikki pyöräilijät saavat kuraa niskaansa julkisessa keskustelussa. Ensireaktio tällaisesta palautteesta oli kiukustuminen. Kohtuuton väite, enhän minä ollut tehnyt mitään erityisen törkeää tai vaarallista. Aivan epäreilu kommentti. Huomasin, miten helppoa onkaan paeta torjuntaan ja velloa negatiivisuudessa. Päätin kuitenkin hillitä nuo tunteeni ja vastasin rauhallisesti: kiitos palautteesta. Jäin miettimään tuon toisen pyöräilijän sanoja ja omaa käytöstäni liikenteessä. Tunnustin itselleni, että parantamisen varaa on vielä.
Jäin miettimään myös spontaania reaktiotani. Kiukku ja torjunta nousevat häpeästä. Häpeä puolestaan syntyy siitä, kun joku osoittaa, että olen toiminut väärin. Yhtäkkiä virheeni ja epäonnistumiseni ovat kirkkaassa päivänvalossa. Niitä on vaikea kohdata, häpeää on vaikea kestää. Siksi ihmiset eivät mielellään vapaaehtoisesti hankkiudu tilanteisiin, joissa joutuvat käsittelemään häpeäänsä.
Onko siellä kirkossa pakko puhua niin paljon synnistä? Olen kuullut monen sanovan näin. Messun alussa lausuttava yhteinen synnintunnustus tuntuu monesta vieraalta. Hyvä kun on penkkiin ehditty istua, niin jo pitäisi kokea suurta synnintuntoa. Ihan tavallisia ihmisiä tässä ollaan, eletään tavallista arkea. Eihän tässä mitään kovin suuria syntisiä olla, että pitäisi anella armoa maassa madellen. Logiikka on oikeastaan sama kuin keskustelussa pyöräilijöistä ja liikennesäännöistä. Kukaan ei myönnä olleensa se, joka on toiminut väärin, sillä suurin osa aidosti ajattelee noudattavansa sääntöjä. En se minä ole, vaan nuo muut.
Jumalan kasvojen eteen tuleminen ei ole helppoa. Hänen Sanansa puhuttelemaksi joutuminen saattaa kirvellä. On kuin joku sanoisi minulle suoraan, joskus lempeämmin, joskus kovemmalla äänensävyllä: sinun tavassasi olla ja elää toisten ihmisten kanssa ei ole kaikki kohdallaan. Huomaatko, missä meni pieleen? Ja huomaanhan minä.
Käyn kirkossa, koska tarvitsen tuota peiliä, joka paljastaa minut kirkkaassa valossa. Käyn kirkossa, koska Jumalan Sanassa kohtaamani palaute ei kuitenkaan jätä minua vellomaan häpeässä siitä, millainen olen. Uskallan altistua palautteelle ja prosessille, jonka se minussa käynnistää, koska sitä ympäröi rakkaus. Älä pelkää, sanoo Jumala. Minun rakkauteni ei sinusta väisty.