Iltahartaus

Rauhaa

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?” (Ps. 42:6,12, Ps. 43:5)

Miksi tuo kysymys nousee mieleeni? Hoen sitä kuin mantraa, kun yritän selvitä työviikosta: Uusista tavoista toimia, erilaisista tavoista ajatella. Odotuksista, vaatimuksista, ristiriidoista. Selvitettävistä asioista. Määräajoista. Raskaista keskusteluista, palavereista, kokouksista. Keskeneräisyydestä. Milloin viimeksi olen pystynyt sanomaan, että nyt tämä asia on valmis? Loputtomasta väännöstä aivan yksinkertaisessakin asiassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi helposta asiasta pitää tehdä niin vaikeaa.

Täysi kalenteri ja rauhattomat päivät uuvuttavat mieleni niin, että väkisinkin hampaat kiristyvät, kun muistan jakeen lopun:

”Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:6,12, Ps. 43:5)

Odota. Kiittää. Auttajaani. Kyllä varmaan! Ensi viikolla on helpompaa, sanotaan. Kunhan tästä viikosta selvitään, sitten helpottaa. Kunhan tämä projekti saadaan valmiiksi, sitten alkaa sujua. Uskooko tuohon oikeasti kukaan?

Oikea auttaja olisi se, joka poistaisi puolet viikon kalenterimerkinnöistä ja määräajoista ja antaisi minulle tilaa ajatella. Auttaja olisi se, joka tekisi keskusteluista helpompia ja soljuvampia, niin että vastapuoli ymmärtäisi minun olevan oikeassa ja saisin asiaan minun mieleni mukaisen ratkaisun. Auttaja olisi se, joka tekisi työt minun puolestani.

Ääneen sanottuna tuo kuulostaa tyhmältä jopa omissa korvissani.

Sieluni silmin näen, miten Isä Jumala huokaisee ja pistää jälleen kerran poikansa asialle: opettamaan minua. Näen, miten Jeesus tulee luokseni. Hän seisoo työhuoneeni ovella ja katsoo minua, kuuntelee vuodatustani pää vähän kallellaan. Hän näyttää huvittuneelta, pudistelee päätään, ei sano mitään. Hän on hiljaa vielä pitkään sen jälkeen, kun olen lopettanut, ja vain katsoo silmiin.

Jeesuksen katse saa punastumaan ja puremaan huulia. Hän ei hyökkää ja syytä, mutta saa minut silti ymmärtämään lapsellisen kärsimättömyyteni. Nolostuttaa. On pakko kääntää oma katse maahan.

"Älköön sydämesi olko levoton. Usko Jumalaan ja usko minuun (Joh. 14:1)”, Jeesus sanoo. "Minä jätän sinulle rauhan. Oman rauhani minä annan sinulle, en sellaista jonka maailma antaa. Ole rohkea, älä vaivu epätoivoon.” (Joh. 14:27)

Nostan katseeni maasta. Jeesuksen ääni rauhoittaa. Jokin hänen katseessaan ja koko olemuksessaan rauhoittaa, niin että pulssini laskee ja hengitykseni hidastuu. Poskien puna vaalenee ja lihakset rentoutuvat. Nolostus häviää. Saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.

Alan ymmärtää, että koska uudet toimintatavat eroavat vanhoista, yhteentörmäyksiä syntyy. Erilaiset ajatusmaailmat kolahtavat toisiinsa. Jokainen katsoo aina asioita omasta kulmastaan. Toinen ei voi nähdä kysymyksiä samalla tavalla kuin minä ja siksi hänen vastauksensakin ovat erilaisia kuin minun. Viisautta on ymmärtää erilaisia tapoja ajatella, ymmärtää niiden rikkaus ja ymmärtää se, että erilaisista ratkaisumalleista voi syntyä yhdessä jotakin paljon hienompaa kuin mistään erikseen.

Alan oppia, että minä saan pyytää apua silloin, kun työviikko tuntuu kaatuvan päälle. Hetken hiljentyminen Jumalan edessä ja Jeesuksen seurassa voi auttaa enemmän kuin osaan kuvitellakaan. Ehkä huomaan, että voin siirtää joitakin tehtäviä vähän myöhemmäksi.  Ehkä voin tehdä jotakin rennommin kuin olin ajatellut. Ehkä voin keskustella kollegani kanssa ja saada häneltä neuvoja. Ehkä voin alkaa kuunnella, mitä minulle sanotaan.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)