Joh. 17:24-26

Rakkaus on pyhää, ainakin jos suomalaisilta kysytään. Taannoisessa kyselytutkimuksessa, jossa selvitettiin suomalaisten pyhinä pitämiä asioita, oli rakkaus kärkisijoilla kaikenlaisista taustoista tulevilla vastaajilla. Moni varmaankin ajatteli romanttista rakkautta. Sitä, joka tempaa valtaansa niin, että se tuntuu varpaissa ja sormenpäissä, ja koko maailma ympärillä asettuu toisenlaiseen asentoon. Tai omiin lapsiin kohdistuvaa vaistonvaraista rakkautta, joka saa siirtämään vuoria heidän vuokseen.

Joidenkin mielestä kirkossa puhutaan liikaa rakkaudesta. Sitä on vaikea ymmärtää, sillä oman ilmoituksena mukaan Jumala on rakkaus. Kristinusko on rakkaustarina, ja sen keskiössä on mies, joka ei pelännyt rakkaudesta puhumista. Mitä lähemmäs ristiä Jeesus kulki, sitä keskeisemmäksi rakkaus nousi hänen puheissaan.

Helatorstaista lähtien Jeesuksen ja hänen seuraajiensa rakkaus muuttui kuitenkin etäsuhteeksi. Ilman Skypeä, Teamsia, Zoomia, ilman mahdollisuutta nähdä kasvoja, joita kaipaa. Miten rakkauden liekki säilyy elävänä, kun muistikuvat rakastetusta alkavat hiipua? Poissa silmistä, poissa mielestä? Entä miten rakastaa sellaista, josta on kuullut vain toisten kertomana? Miten rakastaa Jumalaa, josta ei saa otetta?

Paljon jätettiin Jeesuksen seuraajien – heidän ja sittemmin meidän – käsiimme. Rakastakaa; tämä on käsky! Meidät pitäisi kuulemma tuntea rakkaudestamme, mutta näissä käsissä rakkaus muuttuu helposti tunnistamattomaksi ja kovin niukasti säännöstellyksi.

Jos rakkaus olisi meidän varassamme, töpeksisimme sen liekin sammuksiin. Onneksi ei ole. Rakkauden käskyn kääntöpuolena on rakkauden lupaus. Emme voi koskaan pudota pois rakkauden piiristä, sillä Jumala on rakkaus. Eikä opetuslastensa luota poistunut Jeesus jättänyt heitä yksin. Hän on kanssamme yhä edelleen ja joka päivä maailman loppuun asti.

Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori