Joh. 12:37-43

Harva asia on yhtä helppoa kuin jälkiviisaus. Kun luen evankeliumeja, luen niitä kaikkitietävän kertojan avustuksella. Hän ja minä voimme yhdessä pyöritellä silmiämme opetuslasten hölmöydelle. Ettekö te nyt tajua? Miksi te nukutte, kun pitäisi valvoa? Miksi te pakenette, kun pitäisi seisoa aatteen takana? Voi teitä, ette vielä tiedä ylösnousemuksesta mitään, siksi vastoinkäymiset meinaavat huuhtoa toivon mennessään.

Entä me? Mitä me ymmärrämme? Kyllä me nyt näemme oman historiamme pimeät kohdat. Tiedämme, vaikka emme aivan ymmärräkään, vastenmielisten tapahtumien kulun. Jälkiviisautemme varassa osaamme sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Myös oman elämän nyt jo taakse jääneet käänteet, ne, jotka edelleen aiheuttavat häpeän kirpaisun, näen selvästi. Nyt tiedän, mitä olisi pitänyt sanoa tai jättää sanomatta, tehdä tai olla tekemättä toisin.

Nykyhetki sen sijaan on sokea piste. Näen ympärilläni merkkejä, jotka huolestuttavat, mutta kokonaiskuva on hämärä. En ymmärrä, en toimi, käännän katseen muualle. Olen se, jolle jälkipolvi tulee puistelemaan päätään; ”miten se ei tajunnut”?

Omaan elämään kohdistuva katse on sumein. En näe hyvyyttä, jolla Jumala minut ympäröi. Katseeni on kulumissa, puutteissa ja vioissa. Näen sen, mikä minulta puuttuu enkä sitä, mitä minulla on. Kaikkialle en edes uskalla katsella.

Haluaisin nähdä tarkasti. Haluaisin, että minut nähdään tarkasti. Jo nyt, ennen jälkiviisauden aikaa. Kaipaan näkemistä, mutta myös pelkään sitä. Aavistan nimittäin, että mitä tarkemmin näen, sitä vaikeampaa on jatkaa niin kuin aina ennenkin.

Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori