Luuk. 2:22-33 (1. vuosikerta)

Joskus tuntuu, että elämä on suurelta osin odottamista.

Odotan pysäkillä bussia, ja siihen astuttuani odotan, että olisin perillä. Odotan tietokoneen käynnistymistä. Odotan vastausta viestiini. Odotan kahvitaukoa. Odotan vuoroani lääkärissä. Odotan ruoan kypsymistä ja pesukoneen ohjelman päättymistä. Odotan unen tuloa. Odotan tietoa työpaikasta, jota olen hakenut. Odotan lempisarjani uutta tuotantokautta. Odotan kesälomaa.

On odottamista, joka on arkista ja käytännönläheistä. Joskus tyhjänpäiväistäkin. On myös vaikeammin tunnistettavaa odottamista; unelmia, joille ei edes uskalla antautua tai epämääräistä toivetta siitä, että joskus asiat olisivat toisin.

Epämääräinen kaipuu ja kurottuminen nykyhetken tuolle puolen ei ole trendikästä. Pitäisi olla täsmällinen toiveissaan, laatia unelmakarttoja ja kulkea määrätietoisesti niitä kohti. Entä sitten, jos onnistuu saavuttamaan tavoitteensa? Onko elämä sittenkään unelmaelämää? Lakkaako odottaminen koskaan?

Odottamiseen sekoittuvat odotukset. Mitä kauemmin ja mitä tärkeämpiä asioita odotan, sitä vahvemmiksi kasvavat odotukseni tulevasta. Harvemmin asiat kuitenkaan menevät juuri niin kuin odotin.

Vanhan Simeonin ja Jeesus-lapsen kohtaamisessa kulminoituu elämänmittainen odotus. Simeonin varmuus hänen nähtyään kapaloihin käärityn vauvan hämmästyttää. Simeon tunnisti uuden aikakauden alun, ja se riitti hänelle. Olisiko Simeon lähtenyt yhtä rauhassa, jos olisi tiennyt, millainen Jeesuksen elämäntaipaleesta tuli? Messias saapui, mutta ei sellainen kuin odotettiin. Jumalan valtakunta murtautui maan päälle, mutta toisella tavalla kuin ajateltiin.

Ei tullut unelmaelämää. Tuli pelastus, kirkkaus ja lohdutus – mutta kätkeytyneenä arkeen, sen huoliin ja haasteisiin. Odottaminen ei lakannut. Sitä kuitenkin kehystää varmuus tulevasta ajasta, jolloin valo voittaa kaiken pimeyden.

Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori