Aamuhartaus

Aamuhartaudet kuullaan Yle Radio 1:ssä maanantaista lauantaihin klo 6.15 ja 7.15. Hartaudet tuottaa Kirkon viestinnän Ohjelmapalvelut-yksikkö. Hartauksien pitäjät päättävät tekstinsä julkaisusta.


Aamuhartaus

Reading Goalin vankilassa ei pidetty hirttopäivinä messua. Konnunsuolla yritin. Konnun kellot kutsuivat kirkkoon sunnuntaiaamuna. Yksi seurakuntalaisistani oli mennyt yöllä omin avuin grundin kaltereista Isolle avolle. Kuulin asiasta tullessani pitämään jumalanpalvelusta. Vartiopäällikkö sanoi, ettei se nyt kävisi, koska asiakkaat ovat levottomia ja heidät pidetään selleissä. Minä hölmö uskonsankari sanoin pitäväni palveluksen, vaikka sinne ei tulisi ketään. Ehdin juuri panna kirkonkellot soimaan, kun Talousrakennuksen pohjoispään ikkunat helähtivät rikki ja kansa vaati päästä kirkkoon. Se päivä meni rauhoittamiseen ja ymmärsin hyvin niitä vartijoita, jotka vähemmän ystävällisesti tiedustelivat: Muutatko itse, vai autammeko me muutossa? Hölmöä uhoahan se oli, ja vanhana vähän hävettää, niin kuin sekin, että pappi-poliisipäivillä korkea poliisiviranomainen kiitti toiminnastani poliisipappina vaikka olimme julistaneet kriminaaliseminaarissa 60-luvulla, että jos kirkko saa hoitaa kriminaalipolitiikkaa, niin poliiseille ei jää muuta työtä kuin pitää lapsille mehuhetkiä liikennepuistossa. Nuorempana virkavaltaa kaikin voimin vastustin, nyt oon aina onnellinen kun nään poliisin.

Mutta me nuoret vankilapapit olimme tosissamme. Sanoimme, ettemme tee vangeista yhteiskuntakelpoisia ennen kuin yhteiskunnasta tulee vankikelpoinen niin, että se ottaa vakavasti ihmisen mahdollisuuden sovittaa tekonsa ja saada tuetun alun uuteen elämään.

Hyvästellessäni seurakuntalaisia taisin sanoa yhtä usein ”Tule terveenä takaisin” kuin ”Mene äläkä enää keikkaa väännä”. Suurena tukena meillä oli ylijohtaja K.J. Lång joka mahdollisti meidän sielunhoidon erityiskouluksemme ja muistuttu, että vankilassa ihmiseltä viedään vapaus, kaiken muun vieminen on kiusaamista eikä sovittamista.  Liittouduimme Marraskuun liikkeen ja Krimin, vankien etujärjestön kanssa. Menihän se vähän yli laidan. Ylioppilasteatteri vieraili Konnunsuolla. Seisoivat vankilan kirkossa tanakassa haara-asennossa ja lauluivat: Kun ihminen ihminen on, hän leipää tarvitsee. Palopuheet ei nälkää karkota eikä rumpujen paukutuskaan. Ei riittänyt sielunhoidoksi se empaattinen yninä, mitä silloin sanottiin asiakaskeskeisyydeksi vaan rakensimme terapeuttisia pienyhteisöjä ja luimme Vallankumousta laitosmaailmassa yhdessä Bonhoeferin Vankilakirjeiden kanssa. Vähillä tiedoilla uumoilin, että Vapautuksen teologia voisi olla vankien ominta teologiaa. Perusyhteisöksi rakentui Konnunsuon vankien seurakunta omine seurakuntaneuvostoineen. Teimme lähetystyötä keräämällä käytettyjä postimerkkejä Lähetysseuralle- käyttämättömät merkithän olivat kovaa valuuttaa seurakuntalaisten keskeisessä kaupankäynnissä. Teimme yhdessä jumalanpalveluksia. Tuhlaajapoika käveli Viking-linen muovikassi kädessään kirkkoon, missä isä odotti pojan tuovan Ruotsista kylän ensimmäisen Volvon. Messusulkeiset eivät tosin aina menneet käsikirjan edellyttämällä tavalla. Kerran, kun vielä oli pakko pitää pakkokirkkoja, huomasin parinsadan kirkkovieraan nousevan yskien pystyyn lukiessani Johdantolauselmaa: Nouskaamme synnin unesta. Sain heidät istumaan messuamalla Vaipukaamme veljet takaisin synnin uneen.

 Seurakuntalaisistani monet olivat kansainvälistä uraa luodessaan tutustuneet ja ihastuneet Juhani Rekolaan, jonka Kotimaan jutut olivat kysyttyä luettavaa. Muistan yhden illan avo-osastolla, missä kaikui huuto: Kuka on vienyt Rekolan!  Kotimaan suosio saattoi tosin osittain johtua siitä, että se tarjosi parempaa sätkäpaperia kuin muutoin arvostettu Sotahuuto.

Sain kunnian kuulla Konnun Pelleä, opettaja Ylppöä, helluntalaisen vankilatyön legendaa. Hänen tulikivenkatkuiset, rikiltä haisevat, mutta sittenkin rakkaudella ladatut saarnansa saivat nuoren vankilapapin selkäpiin karmimaan. Hänen rinnallaan nykyajan tuomion ja turmelluksen saarnaajat kuulostavat melkein päiväkerhotädeiltä. Pelastusarmeijan vankilatyön johtaja majuri Jalmari Falckin realismi auttamisen mahdollisuuksista ja rajoista voimaannutti etenkin silloin, kun linnausko alkoi ärsyttää: Se on talvella Hallelujaa ja kesällä Vinettoa.  Sisälähetysseuran Aake Lahti kuritushuoneesta saarnatuoliin kulkenut opetti hyvin yksinkertaista oman elämänsä karaisemaa uskonoppia: Miten tullaan uskoon. En tiedä, mutta Tampereella bussien oven päällä lukee: Astu alemmaksi, ovi aukeaa itsestään.  Paljon opin myös Päivi Räsäsen pyhäkoulunopettajalta, vankilan sikalanhoitaja  Lauri Halmetojalta, lestadiolaisesta, joka antoi minulle pappisvihkimyslahjana Biblian,vuosimallia 1776: ”Minä olin outo ja te ette minua huoneeseen ottaneet ja vankina ja te ette minua oppineet.”

Vangit opettivat paimentaan. Tupakkalakkoyritykseni päättyi siihen, että seurakuntaneuvostomme toi minulle kaksi toppaa Jymyä ja käski lopettamaan lakon: Jos jatkat tuolla linjalla, niin pian me olemme kaikki saarnojesi mukaan helvetissä. He lahjoittivat myös lain taulun: Laudan pätkään oli kaiverrettu arvokas palaute: ”Suuri Henki, auta etten tuomitse ketään ennen kuin olen kulkenut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Seinällä on pieni hevosenkengän kehystämä valokuva: Ikuisen ystävyyden muistoksi Hemmiltä Matille. Vieressä roikkuu talousrakennuksen avain papin koukkunipusta, Vartijoiden lahja tukitoiminnasta vankilan alasajossa. Minulle ne kaikki edustavat pyhäinjäännöksiä.

Äitini kuoli  perjantai 30.12.2011. Saatoin hänet keskussairaalaan ja jatkoin Konnunsuolle. Vankila suljettiin. Pidin lyhimmän saarnani: Vaiennut vaikerrus on vankilan. Sä siunaa tää maa muistojen.  Vankilanjohtaja asetti harjan ovelle karjalaiseksi merkiksi, ettei ketään ole kotona ja lausui: Tää on ihan peestä. Kaksi lapsuutta loppui samana päivänä.