Diakoniatyötä jo kolmella vuosisadalla – ”Ihmisten hätä ja tarpeet eivät katoa mihinkään”
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 145 vuotta Helsingin Diakonissalaitoksen ensimmäisestä diakonissavihkimyksestä, kun 1.11.1873 Emma Wichman vihittiin diakonissaksi laitoksen rukoushuoneessa. Diakonissat olivat aikanaan avaamassa tietä naisille kirkon työhön ja kehittämässä kirkon diakonista työtä. 1800-luvulla alkanut diakonissakoulutus antoi suomalaiselle naiselle muunkin kuin vaimon ja äidin roolin.
Riitta Roine, 72, haaveili diakonissan työstä jo rippikouluikäisenä.
”Jossain vaiheessa minulle kirkastui, että minäkin haluan diakonissaksi, koska meillä oli seurakunnassa kolme hyvää diakonissaa”, kertoo Roine.
Roine opiskeli diakonissaksi Helsingin Diakonissalaitoksella, ja vuonna 1969 hänet vihittiin diakonissaksi. Tuore diakonissa lähetteli työhakemuksia, mutta ovi seurakuntaan ei vielä tuolloin auennut. Hän työskenteli sairaalassa kahden vuoden ajan, jolloin lääkkeiden ja pistosten maailma tuli hänelle tutuksi.
Diakonissa on tutkintonimikkeeltään sairaanhoitaja ja diakoni puolestaan sosionomi
Diakonissalaitoksia on Suomessa neljä: Helsingissä, Lahdessa, Oulussa ja Porissa. Diakoniatyöntekijöitä kouluttaa Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak) sekä ruotsinkielinen Yrkeshögskolan Novia. Diakissa voi suorittaa joko diakonisen hoito- tai sosiaalityön suuntautumisvaihtoehdon ja tulla sen jälkeen vihityksi diakonissaksi tai diakoniksi. Diakonissalla on sairaanhoitajan tutkintonimike ja diakonilla taas sosionomin. Diakonissa tai diakoni työskentelee seurakunnassa tai muussa kirkon, sairaanhoidon, terveyden-, sosiaalihuollon tai järjestön tehtävässä.
Kahden sairaalavuoden jälkeen sisar Riitta sai kannustavan kutsun tulla töihin Suomen saksalaiseen evankelisluterilaiseen seurakuntaan. Hän ei tiennyt seurakunnasta muuta kuin sen, että sen kirkko sijaitsee Unioninkadun päädyssä. Hän epäröi, mahtaisiko paikka tuntua omalta.
”Rovasti Diakonissalaitoksella sanoi, että tule takaisin, jos se ei ole sinun paikkasi. En tullut takaisin. Olin siellä 34 vuotta”, kertoo Roine, joka jäi eläkkeelle vuonna 2005.
Kansainvälinen seurakuntatyö edellytti kielitaitoa suomessa, ruotsissa ja saksassa sekä ajotaidon, koska työsarkana oli koko Suomi, vaikka pääpaino olikin Uudellamaalla. Roine kertoo, että Pietarin, Viipurin ja Baltian maiden saksalaisia emigranttisukuja kiinnittyi saksalaiseen seurakuntaan, jossa kielellä ja kulttuurilla on suuri merkitys. Kirkkokuntarajat eivät muodostuneet ongelmaksi: katolilaiset ja ortodoksit olivat tervetulleita yhteiseen toimintaan.
”Työ oli hyvin itsenäistä ja arvostettua. Sain olla monessa mukana ja aloittamassa uusia toimintoja, kuten kesäkahvila- ja leiritoimintaa vanhuksille ja perheille. Myyjäistoiminta oli vilkasta. Toin myös yhteisvastuukeräyksen seurakuntaamme”, kertoo Roine työstänsä.
Elämän ja uskon kysymyksiä kylvettämisen lomassa
Roine kertoo, että hänen perustyönsä oli hyvin arkista ja juuri arjen hetkissä kohtaamiset olivat voimakkaita ja mieleenpainuvia: ”Kun kylvetin vanhusta, puhuimme uskosta ja elämästä samalla, kun vanhus kellui vaahdoissa.”
Sisar Riitan työ sisälsi kotikäyntejä sekä elämäniloisia syntymäpäivävierailuja. Usein hän kyyditsi ihmisiä lääkäriin ja toimi tulkkina. Seurakunta tuki taloudellisesti heitä, jotka olivat avun tarpeessa, niin perheitä kuin vanhuksia. Sielunhoito ja hengellinen huolto olivat tärkeä osa Roineen työtä, kuin myös etsivä työ: missä vanhukset ovat ja kuinka saada heihin yhteys?
Saksalaisessa seurakunnassa 34 vuoden aikana Roine sai kuulla lukuisista ihmiskohtaloista, ja tukea muualta tulleita sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tuore diakonissa ei olisi voinut aavistaa, kuinka monipuolista, kansainvälistä ja kirkkokuntarajat ylittävää työtä hän tulevaisuudessa tekisi.
”Pikku hiljaa minä kasvoin siihen työhön ja kyllä se imaisi minut mukaansa”, kertoo sisar Riitta.
Pakolaisuus, aktiivimalli ja toimeentulotuen siirtyminen Kelaan läsnä diakonian arjessa
Miltä Suomen evankelisluterilainen kirkko näyttää tänä päivänä, kun sitä tarkastelee Vantaan Tikkurilan diakoniatyön vinkkelistä? Sitä on kysyttävä johtavalta diakoniatyöntekijältä ja Diakoniatyöntekijöiden Liiton puheenjohtajalta Saara Huhanantilta.
”Diakoniatyö on oma saarekkeensa kirkossamme. Julkiset keskustelut kirkon roolista tai opilliset keskustelut eivät näy meidän työssämme. Se, mitä me näemme, ovat ihmisten tarpeet ja hätä, jotka eivät muutu”, kertoo Huhanantti, joka valmistui diakoniksi vuonna 2002 Diakonia-ammattikorkeakoulusta.
Laajassa mielessä moni asia kuitenkin muuttuu. Yhteiskunnalliset muutokset näkyvät viipymättä myös diakoniatyössä, jonka keskiössä on heikompien auttaminen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko, työttömien aktiivimalli ja toimeentulotuen siirtyminen sosiaalitoimelta Kelaan ovat Huhanantin mukaan sellaisia viimeaikaisia ilmiöitä, joiden seuraukset näkyvät hänen ja hänen kollegoidensa perustyössä. Hän kertoo, että reilun 15 vuoden työuransa aikana diakonian työmuodot ovat muuttaneet muotoaan pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi kotikäyntien määrä on laskenut dramaattisesti.
”Toisaalta viime vuosien suuntauksena on ollut yhteisöllisyyden lisääntyminen, kuten yhteisöruokailu, jossa hyödynnetään hävikkiruokaa. Mutta sitten meillä on työmuotoja, jotka eivät muutu, kuten sururyhmätoiminta. Kuolema ja suru koskettavat kaikkia ihmisiä yhteiskuntaluokasta riippumatta”, kertoo Huhanantti.
Diakonian virkojen vähentäminen herättää huolta
Huhanantti näkee työssään, että diakoniaa arvostetaan. Monille diakonia ja kirkon auttamistoiminta ovat keskeisiä syitä kuulua kirkkoon. Diakoniatyö on hänen kokemuksensa mukaan myös haluttu yhteistyökumppani.
”Koen, että työtäni arvostetaan, mutta ne tilanteet, joissa kyseenalaistan sitä, ovat ne seurakuntien ja seurakuntaneuvostojen päätökset, joiden mukaan virkoja vähennetään”, toteaa Huhanantti.
Diakoniatyöntekijöiden Liitto on esittänyt huolen diakonian työmäärän ja henkilöstön välisestä epäsuhteesta, kun diakonian viroissa on tapahtunut vähenemistä viime vuosina. Kuinka diakoniaa tehdään tulevaisuudessa? Minkälaista priorisointia seurakunnissa tehdään? Näitä kysymyksiä Diakoniatyöntekijöiden Liitto on viime aikoina tuonut esille.
”Meidän kokemuksemme mukaan ihmisten hätä ja tarpeet eivät vähene mihinkään, vaan päinvastoin: yhteiskunnallinen tilanne voi raaistua entisestään. Monet ovat todella ahtaalla ja avun tarve tuntuu vain kasvavan. Onko meillä riittävästi resursseja tehdä tätä työtä?” pohtii Huhanantti.
Diakonian viran päivä D-day uutena perinteenä, jota vietetään 31.8. ensi kertaa
Diakoniatyöntekijöiden Liitto täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Diakonian viran päivää, D-day:ta, vietetään ensimmäisen kerran tänä vuonna. 31.8.2018 juhlistetaan diakonian vihkimysvirkaa, kun 1.9.1872 Matilda Hoffman vihittiin diakonissan virkaan Viipurin diakonissalaitoksella. Viipurin laitos tunnetaan nykyään Lahden diakonialaitoksena. D-day:ta on tarkoitus viettää vuosittain 1.9. lähinnä olevana arkipäivänä.
”Matilda Hoffman oli ensimmäinen nainen, joka vihittiin kirkon virkaan Suomessa. Hän toimi tienraivaajana naisille työelämään ja erityisesti kirkon työhön”, iloitsee Huhanantti uudesta diakonian viran teemapäivästä.