”Kristuksella ei ole muita jalkoja ja käsiä kuin me” – Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko laittaa kaikkensa peliin siirtyessään kansainväliseen huippuvirkaan
Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko (Kuva: Aarne Ormio) ”Olenko tämän arvoinen?” pohti Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko kuullessaan, että hänet on valittu Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission uudeksi johtajaksi. Pohdintaa seurasi syvä kiitollisuus niin Kirkkohallituksen työyhteisölle kuin Jumalalle.
Lokakuussa alkava nelivuotinen pesti on ekumeenisen liikkeen merkittäviä tehtäviä. Ekumenialla ja ekumeenisella liikkeellä tarkoitetaan pirstaleisen kristikunnan keskinäisen yhteyden vahvistamista. Kirkkojen maailmanneuvosto (lyhenne KMN) on kristillisten kirkkojen suurin kansainvälinen yhteistyöelin siitäkin huolimatta, että paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko ei ole sen jäsen.
Jukon nimitys on kansainvälinen tunnustus Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle
KMN perustettiin vuonna 1948 Amsterdamissa toisen maailmansodan apaattisissa jälkitunnelmissa. Ensimmäisessä yleiskokouksessa jäseninä oli 147 kirkkoa ja tänä päivänä jäsenkirkkoja on jo 350. Huomionarvoista on, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut alusta lähtien mukana Kirkkojen maailmanneuvostossa.
Jukon silmiin syttyy palo, kun hän kertoo näkemyksistänsä kristittyjen välisestä yhteydestä ja yhteisestä todistuksesta. Ne edellyttävät hänen mukaansa osallistumista, ja siitä ekumeniassa on kysymys. ”On pistettävä itsensä likoon ja lähdettävä liikkeelle”, hän korostaa.
Jukon mielestä hänen valintansa KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajaksi on kansainvälinen tunnustus Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle siitä, että lähetykseen ja yhteyteen liittyviä asioita on hoidettu esimerkillisesti.
Suomalainen teologinen asiantuntemus on muutenkin profiloitu korkealle ekumeenisessa kentässä. Vuodesta 2015 lähtien Suomen ortodoksisen kirkon rovasti Heikki Huttunen on toiminut Euroopan kirkkojen konferenssin pääsihteerinä Brysselissä. Teologian tohtori ja pastori Kaisamari Hintikka puolestaan työskentelee Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä Genevessä. Jukon nimityksen myötä voidaan sanoa, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ja Suomen ortodoksisella kirkolla on vahva jalansija merkittävimpiin kansainvälisiin kristillisiin järjestöihin.
Kielitieteilijä kiinnostui kirkkojen ja uskontojen välisestä vuoropuhelusta
Työ Kirkon lähetystyön keskuksen johtajana on antanut Jukolle hedelmällistä kaikupohjaa siitä, mitä ulkomaisilla työalueilla tapahtuu. Lahdessa syntyneen ja varttuneen Jukon elämänkokemus ja työhistoria eivät rajaudu Suomen oloihin. On mentävä ajassa taaksepäin, Suomen rajojen ulkopuolelle, ymmärtääkseen niitä kokemuksia, jotka saivat Jukon kiinnostumaan kirkoista ja uskonnoista sekä niiden rajapinnoista ja suhteista.
Vuonna 1986 Jukko valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi englannin ja saksan kielessä. Tämän jälkeen tuore maisteri muutti töihin Marseilleen Ranskaan Suomen Lähetysseuran lähettämänä. Marseillessa hän toimi Ranskan evankelis-luterilaisen kirkon Sisälähetyksen maahanmuuttajatyössä ja työskenteli pääsääntöisesti muslimien parissa. Tämä antoi hänelle kimmokkeen opiskella teologiaa, koska hän halusi ymmärtää paremmin kirkkojen ja uskontojen välisiä suhteita. Hän palasi Suomeen ja aloitti teologian opinnot vuonna 1991. Jukko valmistui teologian maisteriksi vuonna 1994 ja sai samana vuonna pappisvihkimyksen.
Tituleerattu myös islamin tuntijaksi
Suomessa Jukko ehti toimia seurakuntapappina noin vuoden ajan ennen kuin lähti uudestaan vuonna 1995 Ranskaan, tällä kertaa Pariisiin. Pariisissa hän työskenteli neljä vuotta pastorina seurakunnassa, jonka jäsenistö oli kotoisin mustasta Afrikasta. ”Työ oli todella mielenkiintoista. Lähin työtoverini oli Zairesta. Opin häneltä valtavasti”, kertoo Jukko.
Työskennellessään Pariisissa Jukko opiskeli samalla Sorbonnen yliopistossa islamilaista kulttuuria ja arabian kieltä alimman yliopistotutkinnon verran. Kun hän palasi Suomeen vuonna 1999, hän oli niin kiinnostunut kristinuskon ja islamin välisistä suhteista, että aloitti väitöskirjaopinnot. Hänen vuonna 2001 Helsingin yliopistossa hyväksytty teologian väitöskirjansa käsittelee Ranskan roomalaiskatolisen kirkon ja islamin välisiä suhteita. Jukkoa on tituleerattu myös islamin tuntijaksi, vaikka varsinaisena islamin asiantuntijana hän ei itse itseään pidä, vaan pikemminkin kristinuskon ja islamin välisten suhteiden tuntijana.
Väiteltyään Helsingin yliopistossa Jukko palasi Ranskaan ja Pariisiin työskentelemään. Hän työskenteli osa-aikaisena seurakuntapastorina ranskalaisessa luterilaisessa seurakunnassa vuosina 2002–2008 ja opetti systemaattista teologiaa Pariisin protestanttisen teologian tiedekunnassa. Kiinnostus kieliin, kulttuureihin ja kielentutkimukseen ei jäänyt teologian jalkoihin: vuonna 2016 Jukko väitteli toistamiseen, tällä kertaa englannin kääntämisestä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.
”Kirkko ei voi käpertyä itseensä”
Yhteensä 13 vuotta Ranskassa vahvistivat Jukon näkemystä ekumenian tärkeydestä kirkon lähetystehtävän toteuttamisessa.
”Evankelis-luterilaisella seurakunnalla, jossa työskentelin viimeiset vuodet, oli hyvät suhteet roomalaiskatoliseen kirkkoon. Suhteet olivat niin hyvät, että lähiseurakuntien katoliset papit saarnasivat välillä seurakunnassamme, ja toisinpäin. Kokemuksena tämä oli vaikuttava. Se vahvisti ajatustani siitä, että yhdessä olemme vahvempia ja annamme yhteisen todistuksen”, kertoo Jukko.
Jos Ranskan vuodet opettivat Jukkoa ruohonjuuritason kristittyjen ja eri kirkkojen välisestä yhteydestä, ovat vuodet Kirkon lähetystyön keskuksen johtajana avanneet oven kansainväliseen ekumeniaan ja Kirkkojen maailmanneuvoston työskentelyyn.
”Mitä varttuneemmaksi tulen, sitä vakuuttuneempi olen Kristuksen kirkon universaaliudesta. Jos Suomen evankelis-luterilainen kirkko käpertyisi itseensä ja ajattelisi, ettei se tarvitsisi muita kirkkoja, niin se unohtaisi, että olemme osa kokonaisuutta, osa noin kahden ja puolen miljardin kristityn yhteisöä. Lähetys on nimenomaan liikettä eteenpäin, ja jos me emme lähde liikkeelle, ei se liike meidän kohdallamme mene eteenpäin. Kristuksella ei ole muita jalkoja ja käsiä kuin me”, toteaa Jukko.
Ekumenia muutakin kuin kirkkojen välistä diplomatiaa
KMN:n perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Maailman kristityistä noin 51 prosenttia on katolilaisia. Jäljelle jääneistä ei-katolisista kristityistä noin 25 prosenttia kuuluu Kirkkojen maailmanneuvostoon. Vaikka KMN on suurin kristittyjen kansainvälinen yhteistyöelin, työsarkaa riittää, mikäli sen tavoitteena on sulkea sisäänsä laajempi kristittyjen joukko, kuin mitä se nyt pitää sisällään.
Jukon mielestä Kirkkojen maailmanneuvoston pitäisikin saada mukaan nyt ulkopuolella olevat kirkot seuraavan 70 vuoden aikana. Muitakin visioita KMN:n ja sen Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission tulevaisuudesta hänellä on.
”Kun puhutaan lähetyksestä, puhutaan aina myös kirkosta. Lähetys on aina liikettä, ja pitäisi miettiä, kuinka päästä liikkeelle. Pahinta on, jos ekumenia jämähtää sellaiselle tasolle, että sitä harjoitetaan sen itsensä vuoksi eikä suuremman motivaation tähden. Kirkkojen maailmanneuvoston teema Pilgrimage of Justice and Peace muistuttaa juuri tästä: olemme maailmassa jotakin varten ja matkalle jonnekin.”
Toivoo KMN:n löytävän järeämpiä keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi
Muina painopisteinä Jukko näkee komission työskentelyssä opetuslapseuden teeman, oikeudenmukaisuuden teemat sekä lähetyksen ja luomakunnan suhteet. Näistä kaksi jälkimmäistä kietoutuvat traagisesti yhteen.
”KMN:n pitäisi järeämmin ottaa kantaa ilmastonmuutokseen suhteessa luomakuntaan ja sen pitäisi löytää mekanismeja kirkkojen kautta vaikuttaa poliittisiin ja taloudellisiin päättäjiin. Ilmastonmuutos vaikuttaa heihin, jotka ovat jo ennestään heikoimmassa asemassa, ja tässä kuviossa lähetys tulee heti mukaan”, kertoo Jukko.
Kirkkojen maailmanneuvoston laajentuminen tai kirkkojen välisten suhteiden ylläpito sinänsä eivät Jukon mukaan ole itsetarkoitus.
”Lähetyksen perimmäinen päämäärä ja motiivi on rakkaus. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus seuraavat kyllä siitä”, ajattelee Jukko.
Geneven työpöydällä odottavat 350 kirkon asiat
Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajan tehtäviin kuuluvat komission johtaminen ja sen kokousten valmistelu, työryhmien ja henkilökunnan johtaminen ja tukeminen, International Review of Mission -aikakausjulkaisun päätoimittajan tehtävät sekä KMN:n jäsenkirkkojen tekemän lähetystyön tukeminen.
Sen sijaan, että työpöydällä olisi yhden kirkon asiat, kuten tällä hetkellä, tulevalla työpöydällä odottavat 350 jäsenkirkon asiat. Tämä ei säikäytä Jukkoa, päinvastoin: hän on innoissaan Genevessä odottavista haasteista. Hän on valmistautunut siihen, että työpäivät Ekumeenisessa keskuksessa jatkuvat pitkälle iltaan.
1.10.2018 alkaen Jukosta tulee eteläkorealaisen teologian tohtorin Jooseop Keumin seuraaja, kun Jukko aloittaa Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajana Genevessä Sveitsissä. Komission johtajan pesti on korkein näköalapaikka ekumeenisen lähetysliikkeen toimintaan maailmassa. Sinne Jukko tuo kokemuksensa siitä kristittyjen välisestä universaalista yhteydestä, jonka sai kokea jo Ranskan vuosinaan ja viime vuosina Kirkon lähetystyön keskuksen johtajana.
Risto Jukko näyttää mietteliäältä, kun hän pohtii tulevaa työsarkaansa. Sitten hän hymyilee ja sanoo ”kaiken saa kyllä pistää peliin” eikä ole epäilystäkään, etteikö hän pistäisi itseään likoon, myös Genevessä.
Risto Jukko
|