Seurakuntakasvatus

Kasvattaminen ja opettaminen ovat keskeinen osa kirkon perustehtävää jo Jeesuksen kastekäskyn (Matt. 28:19-20) perusteella. Kristillisen tiedon ja elämäntavan opettaminen kuuluvat kiinteästi kirkon olemukseen.

Kristillisen varhaiskasvatuksen ja lapsityön keskeisiä muotoja ovat päiväkerhot, perhekerhot ja pyhäkoulut. Kouluikäisille lapsille seurakunnat järjestävät monimuotoista kerho-, retki- ja partiotoimintaa. Rippikoululla ja siihen kiinteästi liittyvällä isostoiminnalla on puolestaan keskeinen paikka ja tehtävä nuorisotoiminnan kokonaisuudessa. Merkittävä kehittämistehtävä on nuorten aikuisten toiminta kirkossa. Kirkon aikuiskasvatukseen kuuluvat muun muassa aikuisrippikoulu, keskustelu- ja raamattupiirit sekä opintopiirit.

Perinteisten toimintatapojen rinnalle on tullut myös uusia toimintamalleja, kuten hiljaisuuden retriitit ja monimuotoinen vapaaehtoistoiminta.

Seurakuntien toiminta työttömien, eläkeläisten ja vanhusten kanssa on perinteisesti varsin laajaa. Se sisältää entistä enemmän myös kasvatuksellisia ja opetuksellisia ulottuvuuksia.

Kirkolla on aina ollut omat kasvatusjärjestelmänsä, joiden tavoitteet ovat määrittyneet eri aikoina eri tavoin.

Kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelma (k-ohjelma) 1970–80 -luvulla sanoitti aikakautensa mukaisesti
kasvatuksen olemusta auttamisen näkökulmasta. Kirkon kasvatustoiminnan tavoitteena oli auttaa
ihmistä kokemaan, ymmärtämään, löytämään, osallistumaan, tulemaan tietoiseksi jne.

Yhteiskunnan ja ajan muuttumisen myötä myös kirkon kasvatuksen sanoitusta on haluttu pohtia uudella tavalla. Vuoden 2012 linjattiin, että kasvatus on kaikkea sitä, mikä mahdollistaa ja tukee kasvua. Se on yhdessä tekemistä, olemista ja ihmettelyä. Kirkon kasvatuksen olemukseen kuuluu nähdä ja kohdata ihminen arvokkaana, Jumalan kuvaksi luotuna, juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on.

Kirkkomme kasvatuksen arvot pohjautuvat kirkon strategiasta eli pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.