Pietismi

Pietismi on moniselitteinen ilmiö, mutta pääsääntöisesti sillä tarkoitetaan kahta eri asiaa. Laajemmassa merkityksessä pietismi merkitsee uudenlaista sisäistä sydämen hurskautta. Tällä tavoin ymmärrettynä se alkaa Johann Arndtista 1600-luvun alusta.

Pietismillä voidaan tarkoittaa myös 1600-luvun loppupuolella Saksassa syntynyttä liikettä, joka pyrki kirkon uudistamiseen sen sisältä käsin. Tällä tavoin ymmärretyn pietismin isä oli Philipp Jakob Spener. Osa liikkeen haarautumista edusti niin jyrkkää kantaa, että ne päätyivät kirkkojen ulkopuolelle.

Pietismin vaikutus alkoi tuntua suomalaisessa hengenelämässä 1600-luvun loppupuolella ja varsinkin 1700-luvulla. Aluksi sen kannattajat olivat ylioppilaita, pappeja, aatelisia tai johtavia porvareita. Pietistinen herätys levisi ensin eräille Etelä-Suomen paikkakunnille Siperian sotavankeudesta palaavien upseerien mukana sekä suoraan Baltiassa pietismin kanssa tekemisiin joutuneiden upseerien välityksellä. Tähän niin sanottuun kartanopietismiin kuului huomattavassa asemassa olevia henkilöitä ja liikkeen yhteiskunnallinen vaikutus oli siksi merkittävä.

Kansanherätys lähti liikkeelle Turun läänin Uudenkirkon (nyk. Kalannin) Santtion kylästä vuonna 1756 ja oli alkuna seuraavien vuosikymmenien aikana yli koko Etelä- ja Keski-Suomen ulottuneelle herätysten sarjalle. Se jakoi seurakuntia autuuden asiastaan huolehtiviin heränneisiin ja muihin, vähemmän innokkaisiin, joita kutsuttiin suruttomiksi.

Pietistit leimasivat puhdasoppisuuden ajan kristillisyyden vain ulkoisen tavan noudattamiseksi ja halusivat koota kääntyneiden tosiuskovaisten piirejä. Liike vastusti myös liiallista opillisuutta. Kansalle pietismi merkitsi puhdasoppisuuden ajan opetuksen sisäistämistä henkilökohtaiseksi uskonnolliseksi vakaumukseksi. Uskonelämässä korostuivat kilvoittelu ja kokemukset. Uutta oli vaatimus uskon henkilökohtaisesta kokemisesta eli niin sanotusta uskoontulosta.

Pietistit hyökkäsivät liian opilliseksi kokemaansa luterilaisuutta vastaan. Erityisesti heidän hampaissaan oli akateeminen aristotelistinen filosofia. Suoranaisimmin liikkeen protesti kohdistui kirkkoon ja papistoon. Pietistit syyttivät papistoa siitä, että siltä puuttui Pyhä Henki. Kun papisto opetti luterilaisittain, että Pyhä Henki toimii armonvälineiden, sanan ja sakramenttien välityksellä, pietistit uskoivat Hengen voivan vaikuttaa myös ilman välikappaleita.

"Pyhän Hengen sammuttaminen" oli pietistien syytösten mukaan johtanut kirkon harhateille varsinaisesta kutsumuksestaan. Tämän seurauksena kirkko oli pietistien mukaan tullut kyvyttömäksi ohjaamaan sieluja pelastukseen ja pyhitykseen. Osa pietisteistä uskoi, että kirkko voitaisiin uudistaa pietismin hengessä, toiset olivat valmiita hylkäämään sen kokonaan "vihonviimeisenä Baabelina". Pietismin valtauoma sulautui 1700-luvun kuluessa takaisin kirkollisuuteen, mutta myös kirkon hylänneitä separatistiryhmiä esiintyi.