Luonto

Luonnolla on selvä itseisarvo, joka ei ole riippuvainen sen hyödystä ihmiselle. Kolmannen Mooseksen kirjan luku 25 käsittää luonnon ihmisen Jumalaa ylistävänä kumppanina, jolla on myös oikeus lepoon (3. Moos. 25).

Vanhan Testamentin luomiskertomuksessa on myyttisessä muodossa ilmaistu näkemys maailmankaikkeuden synnystä ja ihmisen paikasta sen kokonaisuudessa. Luominen ei ole vain jotakin kerran tapahtunutta, vaan se on samalla myös Jumalan jatkuva teko, prosessi, jossa Jumala on läsnä uudistaen luomakuntaansa sekä kukistaen siinä vaikuttavia tuhovoimia. Ilman Jumalan jatkuvaa läsnäoloa ja huolenpitoa kaikki olevainen raukeaisi tyhjiin.

Kun tiede selvittää maailmankaikkeuden syntyä ja evoluutioprosessia, siinä voi nähdä uskon pohjalta Jumalan jatkuvan ja tarkoituksenmukaisen luomistyön, joka usein ylittää käsityskykymme. Teologian ja luonnontieteitten välillä on nähty jännitteitä. Ajatus jatkuvasta evoluutiosta ei kuitenkaan ole ristiriidassa kristillisen luomisuskon kanssa.

Luonnon ymmärtäminen ihmisen toiminnan raaka-aineena on kristillisen luomisuskon vastaista. Luonto, kuten elämäkin, on Jumalan laina ihmiselle. Jumalan luoma ja ylläpitämä luonto on pyhä ja sitä tulee kunnioittaa.