Loppiainen

Loppiaista vietettiin tammikuun kuudentena jo 200-luvulla, jolloin se oli Jeesuksen syntymä- tai kastejuhla. Juhlan vanha nimi epifania on kreikkaa ja tarkoittaa ilmestymistä, Herran ilmestymistä.

Jo 300-luvulla Jeesuksen syntymäjuhlaa, joulua, alettiin viettää läntisessä perinteessä 25. joulukuuta, roomalaisen voittamattoman auringon juhlan paikalla. Loppiainen sai keskiajalla sisältönsä idän tietäjistä, jotka tulivat osoittamaan kunnioitustaan Jeesus-lapselle (Matt. 2:1–12).

Ruotsin kuningaskunnan, jonka alamaisuuteen Suomikin kuului, ensimmäisessä luterilaisessa kirkkojärjestyksessä 1500-luvulla loppiaista nimitetään kolmen pyhän kuninkaan päiväksi. Juhlan suomenkielinen nimi on peräisin 1600-luvulta, ja se tarkoittaa joulunpyhien loppumista. Kirkkovuoden joulujakso päättyy loppiaiseen, joka aloittaa samalla loppiaisajan. Loppiaisen jälkeisten sunnuntaiden lukumäärä riippuu pääsiäisen ajankohdasta. Enimmillään niitä on kuusi.

Loppiaisesta on tullut lähetystyölle omistettu päivä, sillä idän tietäjät olivat pakanoita, jotka kuitenkin saivat nähdä Vapahtajan ja antaa hänelle lahjansa.

Vuodesta 1992 loppiaista on vietetty Suomen luterilaisessa kirkossa jälleen alkuperäisellä paikallaan, tammikuun kuudentena. Loppiaista vietettiin perinteestä poiketen 20 vuoden ajan lauantaisin.