Lama ja diakonian murros

Voimakas taloudellinen kasvu taittui 1990-luvun alussa Suomessa talouskriisiin, jonka seurauksena työttömyys nousi yli 20 prosentin. Julkista taloutta leikattiin voimakkaasti. Leikkaukset sosiaaliturvassa näkyivät seurakuntien diakoniatyössä.

Kun yhteiskunnan tarjoama perusturva osoittautui riittämättömäksi, syntyi jälleen tiiviimpää tarvetta kunnan ja seurakunnan keskinäiseen yhteistyöhön. Kuntien suhde myös muihin palveluntuottajiin muuttui; järjestöjen ja niiden piirissä toimivien vapaaehtoisten merkitys tunnustettiin. Kuntaliiton ja Kirkkohallituksen kesken työstettiin tuolloin kumppanuuteen suuntaava ohjeistus Kunnat ja seurakunnat yhdessä (1998). Kirjanen uusittiin vuonna 2002 nimellä Kunta ja seurakunta – yhteistyössä yhteisön hyväksi, 2011 julkaistiin Kunta ja seurakunta – vuorovaikutusta ja yhteistyötä. Uusin, vuonna 2018 julkaistu yhteisteos, Kunta ja seurakunta paikallisen hyvinvoinnin edistäjinä, tarkastelee kumppanuutta hyvinvoinnin edistämisen tavoitteesta käsin.

Seurakuntadiakonia muuttui toimintaympäristön muuttuessa. Työikäisten osuus avun tarvitsijoista kasvoi. Kotikäyntityön sijaan työtä tehtiin yhä enemmän vastaanotoilla. Henkisen ja hengellisen tuen rinnalle nousi voimakkaasti taloudellinen ja aineellinen avustaminen.

Diakonian rooliin kuuluu Kirkkojärjestyksen määritelmän (KJ 4:3) mukaisesti eräänlainen yhteiskunnallinen tienraivaajan ja sosiaalisen innovaattorin tehtävä. Laman aikana kirkon ansiosta esimerkiksi perustettiin Takuu-Säätiö, jonka toimintaideana on neuvotella velkojien kanssa ihmisen velkojen kohtuullistamisesta ja koota monet yksittäiset lainat yhdeksi helpommin hoidettavaksi lainaksi, jonka Takuu-Säätiö sitten takaa. (Malkavaara 2000a, 198–200.)

Toinen esimerkki diakonian tienraivaaja- ja innovaatioroolista on velkaneuvontatoiminta. Laman vaikutuksesta lukuisat kotitaloudet olivat ajautuneet velkakriisiin. Velkaongelmaiset alkoivat ottaa hädissään yhteyttä myös seurakuntiin, joissa diakoniatyöntekijät ryhtyivät velkaneuvojiksi.

Kolmas esimerkki liittyy diakonian nk. profeetalliseen eli yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Joukkotyöttömyyden kasvun ja pidentymisen myötä seurakunnat ryhtyivät järjestämään ruokailuja työttömille ja jakamaan ruokaa tarvitseville (ruokapankit). Koko 1990-luvun köyhyysongelma tiivistyi kuvaan pitkästä jonosta vähävaraisia Pelastusarmeijan ruoanjakopisteen edessä. Yhteiskunnalliset päättäjät ensin vähättelivät ongelmaa, mutta köyhyyden todellisuus ja laaja-alaisuus jouduttiin pian tunnustamaan. Kirkon ruokapankkiprojektin toimesta koottiin yhteiskunnallisten vaikuttajien ryhmä, niin kutsuttu Kirkon nälkäryhmä, joka vaikutti kannanotollaan mm. uuteen hallitusohjelmaan. (Malkavaara 2000a, 198–207; Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä 1998.) Piispat esittivät keskustelua herättäneen sosiaalieettisen puheenvuoron Kohti yhteistä hyvää (1999).

Laman myötä diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, lapsiperheisiin ja syrjäytymisuhanalaisiin lapsiin. Samalla työ painottui aikaisempaa enemmän taloudellisissa vaikeuksissa olevien tukemiseen. Seurakuntien diakoniatyöhön tuli uusia työmuotoja, kuten tukiasuntotoiminta, talous- ja velkaneuvonta, rikosuhripäivystys, henkinen huolto onnettomuustilanteissa, ruokapankit, työttömien ruokailut ja muu työttömien omaehtoinen toiminta. Avohoidon lisääntyessä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten sekä vammaisten ryhmien, leirien ja retkien merkitys kasvoi. (Anne Birgitta Pessi (ent. Yeung) on tyypitellyt julkisen sektorin ja kirkon sosiaalisen vastuun historiallisia kehityssuuntia, ks. Yeung 2003, 206; Kallunki 2009, 7.)

Vuoden 2008 syksyllä puhjennut globaali finanssikriisi synnytti taantuman ja taloudellisen epävarmuuden ilmapiirin, joka on siitä lähtien näkynyt yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä. Seurakunnissa oli kuitenkin havaittu jo ennen sitä, miten keskeisten elinkustannusten, kuten elintarvikkeiden ja vuokrien nousu näkyi diakoniatyössä mm. lisääntyneinä avustushakemuksina. Suomessa koetusta voimakkaasta taloudellisesta nousukaudesta huolimatta 1990-luvun lama oli synnyttänyt pysyvän pienituloisten ihmisryhmän. Sosiaaliturvan tasoa ei nostettu.

Diakoniatyöntekijät viestittivät myös, että sosiaaliturvajärjestelmä on apua tarvitseville liian monimutkainen ja osin tukimahdollisuuksia ihmisiltä kätkevä. Ihmiselle kuuluvan avun tietämisen ja vaatimisen lisäksi sitä pitäisi osata hakea monelta eri luukulta. Kaikilla ei ole osaamista tai voimia tähän. Myös tässä ihmisten tukemisessa seurakuntien diakoniatyöntekijät ovat ottaneet aktiivisempaa, eräänlaista ”asianajaja”-roolia.

Diakoniatyön taloudellisessa avustamisessa kohdataan avunhakija henkilökohtaisesti. Periaatteena on, että asiakkaan oikeudet yhteiskunnan tarjoamiin tukiin selvitetään ennen kuin hänelle voidaan myöntää seurakunnan avustusta. Diakonian erityisvahvuus on ihmisten kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa; merkittävän osan työstä muodostavat myös henkiset ja hengelliset kysymykset. Tämä vapaus ihmisten hädän kuuntelemiseen ja kohtaamiseen halutaan myös turvata. (Ks. esim. Roivainen 2003, 34.)

Kuntien taloudellisen tilanteen heikentyessä odotuksia on suunnattu mm. järjestöille ja seurakunnille. Edellä on kuvattu hieman, miten seurakunnat ovat tukeneet taloudellisissa vaikeuksissa olevia. Sen lisäksi voi mainita muutamia muita yhteistyöalueita: maahanmuuttajatyö, vanhusten huolto, perheet, lasten ja nuorten syrjäytyminen, asumisongelmat, päihdeongelmat, vammaiset, mielenterveystyö, omaishoitajat.

Kirkko ja palvelutuotannon murrokset

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on veronkanto-oikeus ja viranomaistehtäviä, joiden perusteella sitä voi kutsua julkisyhteisöksi. Seurakuntien diakoniatyö, jossa on mukana myös vapaaehtoisia, muistuttaa kuitenkin kolmannen sektorin toimintaa. Kirkon diakoniatyö, jota on aika ajoin kutsuttu myös kirkon sosiaalityöksi, on laajuudestaan huolimatta epävirallista sosiaalityötä.

Diakoniatyö on tutkitusti paikannut yhteiskunnan turvaverkon aukkoja. (Juntunen 2011; Juntunen & Grönlund & Hiilamo 2006; Kinnunen 2009.) Kun yhteiskunnassa julkisten palvelujen kilpailuttaminen, ulkoistaminen ja yksityistäminen ovat lisääntyneet, onkin kysytty, voisiko kirkon rooli hyvinvointipalveluiden tuottajana olla nykyistä vahvempaa ja laajempaa. Yhteistyö kuntien ja seurakuntien välillä on 1990-luvun laman myötä monin paikoin syventynyt kumppanuudeksi. Seurakunnat ovat arvopohjaltaan, maantieteellisessä kattavuudessaan ja myös työntekijäresurssiensa osalta merkittävä yhteistyökumppani. Sote-uudistusprosesin myötä palvelujen tuottajiksi on ollut tarjolla muiden paikallisten toimijoiden (esimerkiksi yritykset ja järjestöt) lisäksi yhä vahvemmin myös kansainvälisiä yrityksiä.

Julkisen sektorin ja seurakuntien välisen yhteistyön mahdollisuuksia kartoitettiin rakenteellisiin muutoksiin liittyen kahdesti 1970- ja 1980-luvuilla. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman Diakoniatyöryhmän (1978) tehtävänä oli selvittää kirkon diakoniatyön asemaa sosiaali- ja terveyspalvelujen jakajana, tehdä ehdotus kirkon diakoniatyön tarjoamien ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta sekä tehdä ehdotus toiminnan koordinoimisesta. (Työryhmämuistio 1978:2. Sosiaali- ja terveysministeriö.) Sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 1983 Diakoniatyöryhmän 2:n, jonka tehtävänä oli arvioida, miten aiemmin suoritettu selvitystyö kirkon diakonian ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta on toteutunut. (Ks. Diakoniatyöryhmä 2 1985, 12–14 ja 19–30.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi muun muassa, että diakoniatyön on joskus arveltu toimivan seurakunnan julistustoiminnan välineenä. Työryhmä arveli, että epäily on saattanut johtua siitä, että pyrkiessään auttamaan ihmistä kokonaisvaltaisesti diakonia ei ole väistänyt kohtaamasta myöskään ihmisten uskonnollisia kysymyksiä. Erityisesti diakonisessa vanhustyössä uskonnollisten kysymysten kohtaamista on pidetty tärkeänä ihmisen auttamisen ulottuvuutena. Diakoniatyöryhmä 2 totesi merkittäväksi haasteeksi sen, että vaikka diakoniatyöhön velvoitetaan kirkkolaissa, jokainen seurakunta voi itse päättää diakoniapalveluista. Tämä vaikeuttaa yhteistyön suunnittelua. Samalla vapaus paikallisissa ratkaisuissa tarjoaa mahdollisuuksia joustavuuteen ja uudenlaisiin yhteistyömahdollisuuksiin kunnan kanssa. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 82.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi kuntayhteistyössä yhdeksi kasvavaksi mahdollisuudeksi hyödyntää laajemmin diakoniatyön kautta saatuja kokemuksia vapaaehtoisten rekrytoinnista ja vapaaehtoistyön käyttömahdollisuuksista. Työryhmä toteaa myös, että vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita on pyritty saattamaan entistä paremmin kuntalaisten ulottuville tiedotuksen, neuvonnan ja ohjauksen avulla, on edelleen henkilöitä, jotka eivät tiedä palveluista eivätkä heille kuuluvista etuuksista. Tässä seurakuntien diakoniatyöllä on mahdollisuus rohkaista ja ohjata palveluja tarvitsevia. Vastaavasti kunnan työntekijät voivat ohjata seurakuntiin ihmisiä, jotka haluavat käsitellä uskonnollisia kysymyksiä.

Yleisesti Diakoniatyöryhmä 2 linjasi, että diakoniatyön palvelukset ovat pääsääntöisesti ilmaisia, mutta mikäli kuntalaisten ja seurakuntalaisten kannalta on kuitenkin ”edullista”, että joitain palveluja tuotetaan diakonian toimesta, kunta korvaa tästä yhteistyöstä koituvat kustannukset erikseen tehtävän sopimuksen mukaisesti. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 83.)

Diakonian palvelutuotantolinjaus

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunta käsitteli puolestaan vuonna 2005 kannanotossaan kirkon roolia hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Siinä todetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä aiemmin tehtyjen linjausten mukaisesti, että kirkko on vahvasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin takana. Kirkon 1990-luvun laman jälkeen esittämissä kannanotoissa on johdonmukaisesti korostettu valtion ja kuntien vastuuta edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta eli niin kutsuttua pohjoismaista mallia. Kun sanalla palvelu viitataan markkinoilla tuotettavaan ja korvausta vastaan tapahtuvaan kaupalliseen toimintaan, sitä pidetään vieraana diakonialle, joka ”ei ole palvelutuotantoa vaan osa kirkon elämänmuotoa”. Kun palvelulla tarkoitetaan lähimmäisen rakastamista, ollaan kirkon ydintehtävän alueella. Kuten kannanotossa todetaan, kirkolla on vuosisataiset perinteet sellaisten palvelujen tuottamisessa, jotka edistävät ihmisten hyvinvointia.

Pohjoismaisessa mallissa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Julkisen vallan rinnalla kirkot ja sosiaali- ja terveysalan järjestöt tuottavat hyvinvointipalveluita. Nämä toimijat ovat tuottaneet lakisääteisiä palveluita kuntien kanssa tehdyin ostopalvelusopimuksin. Esimerkiksi kuntien ja seurakuntien välillä on ollut ostopalvelusopimuksia vanhuspalveluissa, perheneuvonnassa, lasten iltapäivähoidossa ja päihdepalveluissa. Seurakuntien lisäksi diakonialaitokset, -säätiöt ja -järjestöt toimivat hyvinvointipalveluiden tuottajina. (Diakoniajärjestöistä ks. esim. Malkavaara 2002.)

Vuonna 2005 toteutetussa Kuntaliiton ja kirkkohallituksen selvityksessä kartoitettiin, miten kunnissa ja seurakunnissa suhtaudutaan seurakuntien toimimiseen ostopalvelujen tuottajina. Lisäksi kartoitettiin, missä määrin ja minkälaisia ostopalvelusuhteita kunnilla ja seurakunnilla on. (Kallunki 2007, 181.) Kuntavastaajat suhtautuivat myönteisesti ajatukseen siirtää seurakunnille palvelujen tuottamista ostopalvelusopimuksin. Seurakuntavastaajat suhtautuivat kuitenkin ajatukseen huomattavasti kielteisemmin; diakonian työalalla toimivat vastaajat suhtautuivat ostopalvelumahdollisuuteen kielteisimmin. (Kallunki 2007, 182–183.) Selvitystyön tehnyt tutkija Valdemar Kallunki arvioi, että merkittävin selittävä tekijä tässä saattaa olla diakonian yhteiskuntakriittinen asennoituminen. Diakoniassa on korostettu 1990-luvun lamakokemusten jälkeen hyvinvointivaltion vastuuta; on pidetty kiinni näkemyksestä, että diakoniatyön tehtävä on olla yhteiskunnan palveluja täydentävä, ei korvaava. (Ks. esim. Grönlund & Hiilamo 2006, 41–42.) Laman aikana koettiin, että hyvinvointivaltio ei vastannut sille kuuluvista tehtävistä. Esimerkiksi kysymys ruokapankkien roolista nousi tuolloin polttavaksi; korvattiinko siinä yhteiskunnan palveluja ja tehtiin näin tilaa palvelujen leikkaukselle. Ruokapankkitoiminnan valintaa Yhteisvastuukeräyskohteeksi jouduttiin perustelemaan yhteiskunnallisella hätähuudolla ja protestilla. (Malkavaara 2000a, 204–206; 2002b, 302.) Kuntien myönteinen suhtautuminen ostopalvelukumppanuuteen seurakuntien kanssa näyttäisi selittyvän 1990-luvun laman synnyttämistä hyvistä yhteistyökokemuksista ja kirkon tuolloin osoittamasta yhteiskuntavastuusta. (Kallunki 2007, 186–187.)

Kallungin selvityksessä kävi ilmi, että diakoniatyön ja kuntien välistä yhteistyö harjoitettiin aktiivisimmin vanhustyössä, kriisituen järjestämisessä, vammaistyössä ja päihdetyössä. Yhteistyö vanhus- ja vammaistyössä on vahvinta maaseudulla, kun taas kaupungeissa aktiivisinta on päihdehuollon yhteistyö. (Kallunki 2007, 190.)

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunnan kannanotossa (2005) todettiin, että kuntien ja valtion rahapula suuntaa odotuksia yritysten ja kansalaisjärjestöjen sekä kirkon suuntaan. Palvelujen tuotteistaminen saattaa parhaimmillaan parantaa tuottavuutta, mutta on suuri riski, että palvelujen laatu ja saavutettavuus heikkenevät. Toimikunta totesikin, että kunnilla on velvollisuus seurata ulkoistettujen julkisten palvelujen laadun kehitystä. Tämä synnyttää myös kirkon diakonialle tärkeän tehtävän toimia haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten palvelujen laadun ja saavutettavuuden valvojana.

Toimikunta totesi Diakoniatyöryhmä 2:n tavoin, että omat reunaehtonsa asettaa se, että jokainen seurakunta voi päättää itsenäisesti diakoniatyönsä sisällöstä. Seurakuntalaisilla ei ole myöskään lakisääteisiä oikeuksia vaatia seurakunnalta tiettyjä palveluja. Tämä malli mahdollistaa toisaalta suuren paikallisen vaihtelun, toisaalta sen turvin seurakunta voi reagoida oman asuinalueensa haasteisiin ja kohdistaa apua kirkkolain mukaisesti erityisesti niihin, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta. Kannanotossa korostetaan, että diakoniatyön tehtävä on puolustaa asiakasta selvittämällä, mihin palveluihin ja tulonsiirtoihin hän on oikeutettu ja tarvittaessa auttaa niiden saavuttamisessa.

Palvelutuotannon mahdollisia haasteita

Diakonian tulee säilyttää kirkkolain linjaama vapaus etsiä yhteiskunnassa marginaaliin joutuneita hädänalaisia ja perusturvan aukkoja. Diakonian tulee olla ensinnäkin vapaa kehittämään uudenlaisia tapoja olla ja kulkea ihmisten tukena, mutta myös siirtää ne aikanaan julkisen vallan vastuulle, kuten esimerkiksi velkaneuvonta. Mikäli seurakunnat lähtisivät määrätietoisemmin mukaan esimerkiksi tilaaja-tuottaja-mallin mukaiseen toimintaan, tulisi silloin varmistaa, etteivät sopimukset sido seurakuntia sellaiseen toimintamuotoon, joka estää seurakuntaa reagoimasta muuttuneisiin olosuhteisiin. Diakoniatyön joustavuus ja reagointiherkkyys tulee säilyttää. Seurakuntadiakoniassa ydinkäsite on diakoniaseurakunta; tärkeä osa seurakunnan diakoniatoimintaa on seurakuntalaisten kutsuminen, innostaminen ja varustaminen lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen. Palveluiden tuottaminen kunnille saattaa pahimmillaan kuluttaa seurakunnan voimavaroja ja näin haitata vapaaehtoistoiminnan kehittämistä. Kirkon diakonia edellyttää myös nk. profeetallista vapautta tuoda kriittisesti esiin niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja vääryyksiä, joita diakoniatyössä kohdataan. Jos seurakunta sitoutuu sopimukselliseen palvelujen tuottamiseen ja tulee siten osaksi palvelujärjestelmää, voiko se aidosti puhua ihmisten oikeuksien puolesta. Voiko se tällöin pyyteettömästi ja vapaasti toimia ihmisten puolustajana suhteessa julkiseen valtaan. (Näkemykset näistä riskeistä ja niiden painoarvosta vaihtelevat. Esimerkiksi Valdemar Kallunki on esittänyt, että osallistuminen palvelutuotantoon ei rajoittaisi diakonian yhteiskuntakriittisyyttä. Kallunki 2007, 187–191. Heikki Hiilamo on puolestaan ehdottanut kirkolle kaksoisstrategiaa. Kirkko voi edelleen puolustaa pohjoismaista mallia, mutta mikäli julkisia palveluja puretaan, kirkko voi ottaa kantaakseen sellaista vastuuta, ”jonka se voi luontevasti ottaa” ja johon sillä on osaamista ja resursseja. Hiilamo 2002, 70–71.)

Ammatillisten hyvinvointipalvelujen tuottaminen sopii jo osaamisenkin perusteella luontevimmin diakonialaitoksille, -säätiöille ja -järjestöille sekä näiden yhteydessä toimiville yrityksille. Seurakuntien ja näiden muiden diakoniatoimijoiden on kuitenkin mahdollista ja perusteltua edistää nykyistä vahvempaa kumppanuutta. Vaativammat ammatilliset hyvinvointipalvelut on viisaampaa tuottaa em. diakoniatoimijoiden toimesta. Seurakuntien toiminnan painopistettä voisi kohdistaa etsivään, löytyvään ja osallistavaan työhön sekä kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen.

Kirkko ja julkiset palvelut -prosessi

Edellä mainittua diakoniaa koskevaa palvelutuotantolinjausta lähdettiin laajentamaan koskemaan koko kirkkoa. Diakonian ja sielunhoidon yksikön aloitteesta Kirkkohallitus käynnisti ensin selvitystyön (ks. Valdemar Kallungin tutkimus Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana 2014), minkä jälkeen käynnistyi Kirkko ja julkiset palvelut -linjausprosessi. Prosessin lopputuloksena julkaistiin mietintö Kirkko ja julkiset palvelut (2018). Mietinnössä linjattiin, ettei Suomen ev.lut. kirkon ja seurakuntien tule tavoitella ”merkittävää vastuuta julkisten palvelujen kilpailutetussa tuottamisessa”. Mietinnössä katsotaan, että palveluiden tuottaminen on Suomen ev.lut. kirkon piirissä kirkollisten säätiöiden, järjestöjen, yhdistysten ja mahdollisten yhtiöiden tehtävä. Seurakuntien roolina on luontevampaa toimia esimerkiksi taustayhteisöinä sekä yhteistyökumppanina. Mietintö korosti seurakuntien ja kuntien kumppanuuden vahvistamista. (Kuntien ja seurakuntien yhteisestä tehtävästä hyvinvoinnin edistämisessä ks. Kunta ja seurakunta paikallisen hyvinvoinnin edistäjinä 2018.)

 

Edellä on kuvattu, millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntadiakonia on etsinyt ja hahmottanut identiteettiään yhteiskunnallisen kehityksen eri vaiheissa. Seurakuntadiakoniasta ja sen roolista voi sanoa, että se on sosiaaliturvaa täydentävä sekä uudistava ja uutta luova toimija. Diakonia osoittaa sosiaaliturvajärjestelmän aukkopaikkoja ja epäkohtia ja pyrkii vaikuttamaan niiden korjaamiseksi. Toisinaan diakonia puuttuu näihin epäkohtiin myös ennakoivasti esimerkiksi lainsäädäntöprosesseissa. Diakoniatyöhön kuuluu etsivä luonne: diakoniassa pyritään näkemään ja löytämään niitä ihmisiä, jotka ovat erityisen haavoittuvassa tilanteessa. Diakonialla on myös yhteiskunnallista sosiaaliturvaa uudistava tehtävä: hädänalaisten ihmisten auttamiseksi kehitetään uusia toimintakeinoja, tukimuotoja ja avustamiskäytäntöjä.

Käynnissä oleva sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusprosessi haastaa osaltaan kirkkoa arvioimaan rooliaan ja uusia toimintamahdollisuuksia. Seurakuntien ja kuntien kumppanuutta tulee edelleen tiivistää. Edellä ei ole kuvattu kirkon piirissä toimivia diakonia-alan järjestöjä ja säätiöitä, joiden kanssa seurakunnilla on vaihtelevaa yhteistyötä. Osa näistä säätiöistä on myös seurakuntien ja seurakuntayhtymien perustamia. Monella näistä toimijoista on edelleen hyvin vahva kristillinen arvosidos ja kirkollinen yhteys. On tarpeen kiinteyttää ja uudistaa yhteistyötä näiden toimijoiden kesken. Yhä useammin yhteistyötä rakennetaan myös yritysten kanssa. Suomen ev.lut. kirkon on perusteltua jo arvopohjansa mukaisesti tukea esimerkiksi hankinnoissaan yhteiskunnallisia yrityksiä, siis sellaisia yrityksiä, jotka ovat sitoutuneet edistämään sosiaalisetsi kestävää kehitystä.

Johtaja
Toiminnallinen osasto
Diakonia ja sielunhoito
Eteläranta 8
00130 Helsinki
Päivitetty