Diakonian kehittyminen kirkossa

Millä tavoin hädänalaisen lähimmäisen palveleminen on näkynyt kristikunnan historiassa? Millä tavoin kirkko on kantanut sosiaalista vastuutaan eri aikoina? Seuraavassa diakonian historiaa hahmotetaan Sven-Erik Broddin esitystä (2002) seuraten viiden eri vaiheen kautta. Kyseiset vaiheet ovat historiallisia pelkistyksiä. Niiden tehtävänä on nostaa esiin eräitä kullekin aikakaudelle ominaisia kirkkoa ja sen diakoniaa määrittäviä näkemyksiä ja ajattelutapoja.

John Collinsin käynnistämän tutkimuskeskustelun myötä on tarpeen arvioida ja todennäköisesti myös kirjoittaa diakonian historian esityksiä ainakin osaksi uudelleen. Diakonian historian nk. perinteisistä esitystavoista ks. esim. Beyreuther 1977, 14–28; Kansanaho & Hissa 1979, 31–33; Mannermaa 1991, 42–45; Koskenvesa 2002, 35–40. Uudemman tulkintalinjan huomioivista esityksistä ks. esim. Malkavaara 2015.

Koinonia – kirkko diakoniayhteisönä

Ensimmäisessä vaiheessa (koinonia, osallisuus-vaihe) kirkko on kristityistä koostuva palvelun (diakonia) yhteisö, jonka jäsenet kantavat huolta ja vastuuta toistensa hyvinvoinnista. Samalla se on jumalanpalvelusyhteisö (leitourgia), jonka keskiössä on ehtoollisyhteys (eukaristia). Lisäksi kirkko on maailmassa Kristuksesta todistava yhteisö (martyria).

Hyvin pitkään kristillinen kirkko pysyi vähemmistöasemassa, mikä lujitti sen sisäistä yhteiselämää ja siihen liittyvää sosiaalista vastuunkantoa eli diakoniaa. Apostolien teot kuvaa osaltaan tätä yhteisöllistä keskinäisen jakamisen ideaalia, joka kytkeytyi kiinteästi ehtoollisyhteyteen. Vähäosaisista huolehtiminen oli samalla yhteisön ”sisäänrakastamista”. Virkojen vakiintuessa diakonin liturgisena tehtävänä oli avustaa piispaa (episkopos) ehtoollisen aikana. Yhteisön sosiaalisten erojen tasoittamiseen liittyen diakonin vastuulla näyttää olleen köyhäinhoito ja kirkon varojen hallinnointi. Diakonin tehtävänä oli toimittaa ehtoollistarpeet niille seurakunnan jäsenille, jotka eivät voineet osallistua ehtoollisen viettoon (esimerkiksi vangitut ja sairastuneet). Diakonian merkityksestä varhaisen kristinuskon leviämisessä, ks. esim. Räisänen 2002.

Kirkon laajentuessa ja diakonisen toiminnan monimuotoistuessa diakonia näyttää eriytyvän liturgiasta; sitä ei voinut enää käytännössä toteuttaa rakkaudenateriaan tai kolehtiin liittyen. Varojen kartuttamisen ja hallinnoin lisäksi diakoni saattoi kantaa vastuuta mm. vieraiden palvelusta. Jumalanpalvelustilojen yhteyteen rakennettiin vieraskoteja, joista kehittyi myöhemmin sairaaloita ja majataloja. Näyttää siltä, että tässä vaiheessa myös naiset saattoivat toimia diakoneina. Kirkon lujittaessa yhteiskunnallista asemaansa naisen asema seurakunnan johtotehtävissä kuitenkin heikkeni samalla kun liturgian diakoninen ulottuvuus joutui antamaan tilaa kultillisille elementeille. Pappisviran asema vahvistui diakonian viran kustannuksella.

Armelias kirkko

Kristinusko laajentui ja vakiinnutti 300-luvulla yhteiskunnallista asemaansa tullen yhä vahvemmin yhdeksi valtaa käyttäväksi osaksi vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä. Tässä toisessa kirkkohistoriallisessa vaiheessa korostuu osallisuuden yhteisön sijaan enemmän jako antajan ja vastaanottajan, auttajan ja autettavan välillä (armeliaisuus). Jeesuksen lähimmäisenrakkauteen innoittava esimerkki ohjaa edelleen kirkkoa toimimaan köyhien ja hädänalaisten hyväksi. Seurakunnan sijaan julistuksessa korostetaan yksittäisen kristityn armeliaisuutta ja hyviä tekoja ja yleistä kilvoittelua. Toisena erityispiirteenä on kirkon avustustoiminnan keskittyminen erilaisiin laitoksiin ja luostareihin.

Kirkon hallinnon eriytyminen vauhdittui valtionuskontoaseman saavuttamisen myötä. Tämä näkyi myös kasvavina investointeina kirkko- ja muihin rakennuksiin sekä virkoihin. Jos aikaisempaa vaihetta luonnehti kirkon ja ympäröivän maailman ero, nyt vahvistui papiston ja seurakuntalaisten välinen ero. Tätä eroa ilmensi ja vahvisti jumalanpalvelusliturgian saamat kultilliset vaikutteet hoviseremonioista. Papiston erityisasema korostui myös yhteiskunnallisten erivapauksien kautta.

Kirkon avustustoiminta keskittyi laitoksiin ja luostareihin. Näin kehkeytyi monia erilaisiin avustustehtäviin erikoistuneita laitoksia, lastenkoteja, majataloja, sairaaloita ja vanhainkoteja, joissa harjoitettiin omaa seurakunnasta erillistä jumalanpalveluselämää. Laitokset eriytyivät eräässä mielessä omiksi seurakunnikseen. Myös piispan toimivaltuudet suhteessa laitoksiin heikkenivät.

Alueellisesti määrittyvä kirkko

Kolmannessa vaiheessa korostuu alueellisuus, maantieteellisesti määrittyvän seurakunnan merkitys (parokiaalisuus- eli alueseurakunta; kr. paroikia: oleskella lähellä, lat. parochia). Sen sijaan, että kirkkoa ajateltaisiin ensisijaisesti kastettujen yhteisönä, korostuu ajatus, että tietyllä alueella asuvat kuuluvat kirkkoon. Parokiaalinen kirkko-oppi vahvistui 600-luvulta lähtien. Tässä vaiheessa kristillisyys läpäisi koko yhteisön, kaikki paikkakunnan jäsenet kuuluivat paikalliseen seurakuntaansa. Samalla piispat, diakonit ja papit olivat entistä selkeämmin palkattuja virkamiehiä.

Myöhäiskeskiajalla kaupungeissa maistraatit ottivat vastuuta avustustoiminnasta. Laajamittaiseen kulkutautien ja sotien synnyttämään kerjäläisyyteen yritettiin löytää ratkaisuja. Samalla teologisesti ihannoitiin sekä köyhyyteen sitoutumista (kerjäläisveljestöt) että köyhille osoitettuja laupeudentöitä. Reformaatiossa purettiin kerjäläisyyttä ylläpitäviä teologisia ajattelumalleja (hyvillä teoilla ei voi ansaita pelastusta) ja yritettiin myös uudistaa avustusjärjestelmiä. Reformaatiossa viritettiin myös pyrkimys palata takaisin alkukirkolliseksi nähtyyn diakonaattiin; liturginen diakonaatti nähtiin osana kirkon rappeutumista.

Huolimatta reformaatiossa vallinneesta pyrkimyksestä palata alkukristilliseen seurakuntayhteyteen ja sen mukaiseen huolenpidon yhteisöllisyyteen, laupeudentekojen merkitystä korostettiin saarnoissa. Syynä tähän oli diakonisen alkuinnostuksen hiipuminen; oli tarpeen herätellä vastuunkannon henkeä seurakuntalaisissa. (Ks. esim. Arffman 2007, 53–55; 2008, 257 ja 300). Tähän palataan lähemmin seuraavassa luvussa.

Yhdistyskristillisyys – kirkkoja kirkossa

Paikallisseurakuntapainotteisuus muuttui neljännessä vaiheessa yhdistyspainotteiseksi. Diakonian uudestisyntyminen kanavoitui ja sai muotonsa erilaisissa yhdistyksissä, kuten 1800-luvulla niin sanotuissa diakonialaitoksissa. Luostareihin ja diakonialaitoksiin tiivistyi kirkkokriittinen ja kirkon uudistusta vaativa ajattelu; oltiin tyytymättömiä siihen, miten kristillisyys ilmeni käytännössä.

Pietistisessä ajattelussa todellinen kirkko nähtiin muuksi kuin kirkkoinstituutio; omiin ”todellisten kristittyjen” jumalanpalveluksiin kokoontuvat ihmiset muodostivat omia seurakuntia seurakuntien sisään (ecclesiola in ecclesia). Tämä kirkkonäkemys liittyi 1800-luvun yhdistymisaatteeseen, jolloin perustettiin lukuisia erityyppisiä seuroja ja yhdistyksiä. Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä köyhyys ja kristillisyydestä irtaantuminen herättivät huolta, jonka motivoimana diakonia nähtiin osana uuttaa lähetystehtävää, sisälähetystä. Ajateltiin, että uudestisyntymisen myötä ihmisessä tapahtunut muutos parempaan näkyisi myös yhteiskunnallisesti ja kirkollisesti myönteisinä muutoksina. Uutena piirteenä diakoniseen toimivalikkoon nostettiin koulutus ja pyrkimys nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja olla mukana korjaamassa niitä.

Kun luterilaisen kirkon piirissä diakonian virka ei ollut päässyt kehittymään, erilaiset yhdistykset ja laitokset tarjosivat väylän toteuttaa uutta pyrkimystä elää todeksi alkuseurakunnan ihannetta. Diakoniavastuuta haluttiin levittää ja lujittaa kristittyjen keskuudessa, ja yhdistykset tarjosivat tähän toteuttamiskanavan. Tällä tavoin syntyi diakonien ja diakonissojen virkoja kirkkoinstituution ulkopuolelle, joskin samalla on tarpeen muistaa, että yhteiskunta oli edelleen hyvin vahvasti kristillisen yhtenäiskulttuurin läpäisemä.

Kirkko Jumalan valtakunnan tunnusmerkkinä

Viidettä vaihetta eletään Broddin mukaan nyt. Yhtenäiskulttuurin jälkeisessä tilanteessa kirkko on haluttu nähdä maailmaa varten asetettuna sakramenttina (sacramentum mundi). Tällöin ajatellaan, että diakonia ei ole joidenkin kirkon piirissä toimivien erityisryhmien ja yksittäisten toimijoiden omaa toimintaa joitain erityisryhmiä varten. Kun kolmessa edellisessä kirkon diakoniahistorian vaiheessa (armeliaisuus-, parokiaalisuus- ja yhdistyskristillisyys-vaiheet) diakonia jäi joidenkin tiettyjen ryhmien ja laitosten erityisomaisuudeksi, nyttemmin on haluttu nähdä, että kirkossa toteutuisi paluu alkukristilliseen osallisuusajatteluun (koinonia).

Teologisissa keskusteluissa on haluttu korostaa, että diakonian tulee luonnehtia koko kirkon elämää. Kirkkoa arvioidaan tekojen perusteella. Tällöin diakonia on kirkon todistusta (martyria) maailmassa. Vain olemalla diakoninen yhteisö kirkko voi olla Jumalan valtakunnan läsnäolon tuntomerkkinä yhteiskunnassa. Näin diakonia on kirkon luovuttamaton ominaispiirre.

Suhteessa maailmaan kirkon osallisuutta ja yhteisöllisyyttä (koinonia) ei kuitenkaan haluta rajata omaan yhteisöön. Ekumeenisissa keskusteluissa on painotettu, ettei kirkko jaa vain oman yhteisönsä jäsenten kärsimyksiä vaan kaikkien ihmisten kärsimystä.

Johtaja
Toiminnallinen osasto
Diakonia ja sielunhoito
Eteläranta 8
00130 Helsinki
Päivitetty