Diakonian historiaa

Diakoniatyö on kehittynyt alkuseurakunnan pöytäpalvelusta monimuotoiseksi, tarkasti organisoiduksi kirkon työmuodoksi, jonka avulla pyritään ehkäisemään ja vähentämään yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Diakoniatyön lähtökohdat löytyvät jo alkuseurakunnasta. Jeesuksen esimerkki lähimmäisenrakkaudesta sekä heikoimpien auttamisesta siirtyi myös seurakuntaelämään pöytäpalveluna sekä köyhäinhuoltona. Uudessa testamentissa diakonianvirka on mainittu moneen otteeseen.

Diakoniatyö mahdollisti naisten kasvavan roolin seurakunnissa. Heidän työtään seurakunnan alkuaikoina oli etenkin köyhien, vanhusten ja sairaiden auttaminen. 

Diakonia saapui Suomeen 1800-luvulla Saksasta. Evankelis-luterilainen kirkko on ollut jo miltei alkuajoistaan lähtien vähempiosaisten auttajan roolissa hengellisen työn lisäksi. Kirkon köyhäinhoidon nähdään olevan myös alkuna Suomen sosiaalihuollon kehitykselle.

Vaivaishoitoasetus tuli voimaan vuonna 1879 ja se vei vastuun vaivaisista pois seurakunnilta ja kirkkoherroilta.  Ennen 1800-luvun köyhäinhoitojärjestelmää vastuu köyhien ja muiden osattomien huolehtimisesta oli miltei yksinomaan kirkon vastuulla.

1920-luvulla seurakuntiin alettiin palkata diakonissoja. Diakoniatyö ei työmuotona ollut uutta, sillä yhdistykset ja yksityiset ihmiset olivat tehneet samankaltaista työtä jo aiemmin. Vuonna 1943 kirkkolaki velvoitti jokaista seurakuntaa palkkaamaan diakonissan.

1950−60 -luvuilla diakonissat olivat seurakunnan työntekijöitä, mutta heillä oli tiivis yhteys julkiseen sektoriin ja ammattinsa puolesta sairaanhoitajina he olivat myös kunnallisen terveyden- ja sairaanhoidon edustajia. Vuonna 1972 diakonissat menettivät uuden kansanterveyslain myötä oikeuden harjoittaa sairaanhoidollisia toimenpiteitä. Hyvinvointivaltion malli kavensi diakoniatyötä ja keskitti toimintaa enemmänkin virkistystyöhön ja hyvinvointiyhteiskunnan aukkojen paikkaamiseen.

1990-luvun lama lisäsi jälleen kirkon roolia ihmisten avustamisessa. Seurakunnat antoivat taloudellista tukea ja neuvontaa ja erityisesti ruoka-avustuksiin panostettiin. Diakoniatyö on muovautunut hengellisestä köyhien ja sairaiden hoidosta yleiseksi ja kaikille yhteiseksi, monimuotoiseksi työksi. Se auttaa kriisitilanteissa ja pyrkii työmuodoillaan puuttumaan syrjäytymiseen, köyhyyteen ja taloudellisiin vaikeuksiin.

2000-luvulle tultaessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyö on kasvanut yhä merkittävämmäksi kirkkoon kuulumisen syistä.

Keskeiseksi on noussut yhteiskunnan epäkohtien paikkaaminen ja vuoropuhelu julkisen sektorin kanssa. Erityisesti huono-osaisuuteen ja osallisuuden vahvistamiseen liittyvät kysymykset ovat olleet diakonian keskiössä viime vuosina.


Lisää aiheesta:

Antikainen Marjo-Riitta (2006). Kaupunkilaisten kirkko – helsinkiläisten ja seurakunnan kohtaamisia kuudella vuosisadalla.

Malkavaara Mikko (2015). Diakonia ja Diakonianvirka.

Päivitetty