Saavu Kirkkoposti -podcast

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja, olen seurassanne sellaisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tällä kertaa Saavu Kirkkoposti nimensä mukaisesti käsittelee saavutettavuutta ja kirkkohan meillä on aiheena, nimittäin Turun hiippakunnassa on piispan vaalit ja sain haastateltavakseni kaikki neljä ehdokasta Teamsin välityksellä ja kyselin saavutettavuudesta.

Piispaehdokkaina ovat Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra, Kaisa Huhtala Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra, Jouni Lehikoinen Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra ja Mari Leppänen Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani.

Kyselin kaikilta ehdokkailta viisi kysymystä saavutettavuudesta ja tässä sitten pidemmittä puheitta lähdetään ensimmäiseen Teams -haastatteluun ja ensimmäisenä vuorossa on Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Heikki Arikka: Se on hyvin monitahoinen käsite, minä ajattelen, että se tarkoittaa kaikkea tai pitäisi tarkoittaa kaikkea kirkon työtä mitä me teemme. Kirkko tai seurakunta on olemukseltaan sellainen, että sen pitää olla kaikille soveltuva ja sitä kautta kaikkien saavutettavissa. Ymmärrän sen näin, että tämä saavutettavuus tarkoittaa sitä, että seurakunnan toiminta tai työ mitä tehdään, niin sen pitää olla kaikkien saatavilla ja saavutettavissa niin laajalti kuin se on mahdollista.

Tuomo Burman:  Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Heikki Arikka: No ajattelen, että...tai itse asiassa kaikki, aivan kaikki. Se, että tämä inhimillisen todellisuuden moninaisuus pitää näyttäytyä myös vahvasti seurakunnassa ja kirkossa ja se, että meillä ihmisillä voi olla erilaisia rajoitteita tai haasteita ja kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Tämä asettaa meille kirkossa tai seurakunnissa omat haasteemme siinä, että miten suunnitellaan tiloja ja toimintoja, että tämä saavutettavuus olisi mahdollista mahdollisimman laajalle joukolle mahdollisimman usein.

Ja ajattelen, että tästä hyötyy nimenomaan kaikki. Tulee se elämän rikkaus siitä, että mitä useampi ihminen pystyy olemaan yhtä aikaa tasapuolisesti läsnä ja koolla.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Heikki Arikka:  No varmaan hyvin monia asioita, että usein varmaan saavutettavuudella ensisijaisesti olen kuullut, että sitä käytetään tällaisten fyysisten tilojen suunnittelussa tai korjaamisessa, tai ajatellaan fyysisiä esteitä ja sitä kautta saavutettavuutta, että ei ole paljon portaita tai kynnyksiä ja niin edelleen, että pääsee myös osallistumaan pyörätuolilla tai muilla apuvälineillä paremmin tulemaan kirkon tiloihin mukaan ja sisälle.

Mutta minä ajattelen, että se on, saavutettavuus on paljon laajempi käsite. Mä olin monta vuotta Turun seurakuntayhtymän vammaisneuvoston jäsen ja siellä pääteemana oli nimenomaan tämä saavutettavuuden edistäminen seurakuntayhtymän toiminnassa ja kirkoissa. Siellä oli hyvin monien eri järjestöjen edustajia ja hyvin monenlaisia ihmisiä ja siellä tämän neuvottelukunnan jäsenenä havahduin siihen kuinka laaja käsite saavutettavuus on ja kuinka monia erilaisia asioita pitää ottaa huomioon ja kuinka laajasti pitää ymmärtää mistä mahdollisista rajoitteista on kysymys ja miksi saavutettavuus on niin tärkeä.

Ja ajattelen, että siihen liittyy näiden fyysisten rajoitteiden purkaminen tai huomioiminen, niin sen lisäksi myöskin paljon muuta tällaista toiminnallista ohjattavuutta siihen, että miten voidaan huomioida saavutettavuus mahdollisimman laaja-alaisesti. Ajattelen, että tässä on jotenkin käynyt vähän niin kuin vahingossa tänä vuonna tämän koronan takia niin seurakunnat ovat muun muassa lisänneet paljon videotyöskentelyä, striimien tekoa, hartauksien pitoa tuonne nettiin ja ainakin meillä ovat osallistumismäärät kasvaneet huomattavasti siitä mitä vaikka normaali Jumalan palvelus osallistujamäärä on kirkossa tavallisena sunnuntaina.

Niin se on moninkertainen se sama Jumalanpalvelus kuin se on näytetty netissä videona ja ajattelen, että se kertoo siitä saavutettavuudesta, että sitä pystyy kuuntelemaan vähän kuin radio-ohjelmaa tai sitä pystyy katsomaan, siinä on myös tekstitys, pystyy sitä kautta osallistumaan ja ajattele, että sen saavutettavuus on näissä videoiduissa Jumalan palveluksissa hyvin toteutunut.

Ja ajattele, että jos nyt ajatellaan, että tästä koronasta on jotain siunauksellista ollut, niin se on ehdottomasti tällä saavutettavuus puolella on tapahtunut sellaisia toiminnallisia hyppäyksiä, että moni toiminta missä on saattanut olla kynnys, ihan konkreettinen kynnys kirkon ovella, niin niitä kynnyksiä on nyt madallettu.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Heikki Arikka: Ajattelen, että hyvin monellakin eri tasolla. Yksi on se, että näistä asioista puhutaan ja näitä saavutettavuus asioita pidetään esillä ja siinä piispalla on merkittävä esimerkin voima, rooli ja asema, että piispa pystyy ottamaan näitä asioita esille, muistuttamaan ihmisiä ja kirkon toimijoita, kun suunnitellaan tiloja tai toimintoja. Ja jotenkin piispa pystyy muistuttamaan niitä elämän arvokkuudesta ja elämän moninaisuudesta, että nämä saavutettavuus asiat tulevat huomioiduiksi mahdollisimman laajalti niin puheissa kuin teoissa ja toiminnan suunnittelussa.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Heikki Arikka: Joo ja tässä on varmaan eroja, että seurakuntien tai kirkkojen välillä. Varmaan on kirkkoja ja seurakuntia, joissa on kirkkoja, joissa saavutettavuus on pystytty ottamaan paremmin huomioon vaikka tilojen tai silmukoiden kautta, että pystytään huomioimaan erilaisia ryhmiä. Meillä oli ainakin silloin kun olin vammaisneuvoston jäsenenä, niin meillä yksi sellainen hanke...minä en nyt valitettavasti tiedä mikä on sen hankkeen laita tällä hetkellä, en ole sitä seurannut viime vuosina, mutta siinä oli ajatusta, että joka kirkkoon pitäisi saada näkövammaiselle sopiva virsikirja, sellainen piste...varmaan ehkä paremmin tiedät mistä kirjasta on kysymys, mutta sellainen pistekirjoituksella oleva virsikirjan versio.

Näin ollen sitä kautta palveltaisiin muun muassa tätä kohderyhmää paremmin ja ajatus oli silloin siinä, että jokaiseen kirkkoon voisi päästä apuvälineiden kanssa yksin ja jokaisessa kirkossa olisi tällainen silmukka, induktiosilmukka ja jokaisesta kirkosta löytyisi virsikirjat, mitkä olisivat sormi -lukutekniikalla luettavissa ja voisi sitä kautta osallistua lauluun.

Se, että onko näin toteutunut niin arvelisin, että ei ole ihan toteutunut valtakunnallisesti vaan tässä on valtavia alueellisia ja seurakunnallisia eroja. Varmaan sellainen iso teko olisi, jos me voisimme joku päivä kirkossa sanoa, että nyt ainakin tältä osin saavutettavuutta on edistetty, että nämä fyysiset esteet olisivat joka paikassa ratkaistu.

Tiedän, että tämä on vähän haastavaa, koska meillä on vähän vanhojakin kirkkorakennuksia, joiden rakenteiden muuttaminen voi olla vähän haastavaa, mutta viime kädessä kysymys on ikään kuin ihmisten asenteesta ja tahtotilasta ja aika monet tällaiset rakennustekniset asiat ovat kyllä ratkaistavissa, jos tahtotilaa ja näkemystä johonkin asiaan löytyy.

Ehkä sellainen ensimmäinen asia niin ajattelen, että ehkä se asenteiden muuttamisen puolella on se, että tätä saavutettavuus asiaa pidetään riittävän vahvasti ja äänekkäästi esillä, että tämä ajatus menee ikään kuin läpi koko kirkon riittävän hyvin.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Heikki Arikan vastauksia saavutettavuus -kysymyksiin.

Seuraavaksi sitten vuoron saa Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra Kaisa Huhtala.

Tuomo Burman:  Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Kaisa Huhtala: Se on hyvä ja selkee kysymys. Saavutettavuus, josta nyt puhutaan paljon on varmaan aika monenlaista. Ehkä se on ihan ensimmäiseksi se on sellaista esteettömyyttä, että ihminen pystyy tulemaan hyvin kirkon tilaan, jos hän kulkee pyörätuolilla tai käyttää rollaattoria ja hän myöskin pystyy siis tulemaan vaikka alttarille ehtoollispöytään, tämähän on se ihmisillä tosi iso kysymys monta kertaa ihan kirkon valinnassakin, että pystyykö helposti ja yksinkertaisesti tulemaan.

Sittenhän se voi olla vaikka tämän tyyppisiä kysymyksiä, että miten on kuuluvuus, miten on se sijainti, että näetkö vaikka alttarille ja onko sijoittelu sellainen helppo ja miellyttävä. Sitten ehkä saavutettavuus voi olla myöskin vähän tällaista, vois ajatella, että liittyy myöskin tähän turvallisen tilan -käsitteeseen. Siihen ajatukseen, että sinä uskallat tulla ilman, että on ajatus se, että sinua joko jonkin vammaisuuden tai jonkin mielipiteen tähden jollain tavalla huomautellaan, että saavutettavuus on myöskin sitä.

Tottakai se on myöskin näissä kaikissa nettisivuissa, Facebookissa, Instagramissa tai normi nettisivuissa se, että on tekstitystä videossa tai on mahdollista klikata jotakin kuvaa ja sinä saat siihen sen, että näkövammainen ihminen pystyy kuulemaan sen kuvauksen siinä. Tällaisia asioita nyt ehkä ensimmäisenä saavutettavuudesta kirkossa.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Kaisa Huhtala: No minä vastaisin tähän mielelläni, että kaikki hyötyvät. Eli saavutettavuus ei ole vain yhden, jos halutaan sanoa jonkin marginaaliryhmän saavutettavuutta, vaan se etu ja hyöty on kaikilla ehkä juuri sen tähden, että silloin yhteisöllisyys lisääntyy. Jos kirkko on saavutettava ja turvallinen, niin silloin se on kaikkien hyöty, koska silloin jokainen uskaltaa ja pystyy tulemaan ja se antaa jokaiselle ihmiselle ajatuksen siitä, että minä voin tulla.

Vaikkapa ihan sellaisena esimerkkinä, että kun meillä on tavallinen messu niin ihmiset tietävät, että he voivat tulla vaikka vähän myöhässä, he voivat lähteä välillä kävelemään pihalle, jos tuntuu etteivät he jaksa istua, että kukaan ei ihmettele sitä, että toiset tulevat ja menevät. Eli saavutettavuus on kaikkien hyöty siinä, että me voimme olla ja saapua sellaisina kuin nyt ollaan erilaisten omien henkilökohtaisten asioittemme kanssa ja se lisää sitä yhteisöllisyyttä, joka tulee toinen toisen kunnioittamisesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Kaisa Huhtala: Minä ajattelisin, että ensimmäiseksi pitäisi ehkä sanoa, että se on asioiden huomaamista. Eli se on asioiden huomaamista siitä näkökulmasta mikä ei ole ihan juuri sinun oma, et pystyt ajattelemaan toisen ihmisen osalta tilannetta. Joko se voi olla sitä, että huomataan se, että paikalla voi olla joku, jonka on vaikea kuulla ja jos hän pyytää kertaalleen, että voisitko puhua selkeämmin niin sitten muistetaan se.

 Tai jos on kysymys jostakin, mikä helpottaa toisen ihmisen elämää, niin muistetaan se eikä vain sitä hetkeä kun se ihminen puhuu tai sanoo siitä vaan koko ajankin. Eli se, että yrittää ajatella eri ihmisten näkökulmasta ja voisiko ajatella, että tässäkin on se sama mikä aina on, että älä ajattele toisen puolesta vaan kuule toista. Eli se, että jos otetaan nyt vaikka se, että joku on näkövammainen niin sinä et rupea esittämään, että joo minä tiedän tämän jutun vaan sinä kuulet sen, että mikä on nyt oikeasti se asia mitä pitää huomata.

Minä olen itse esimerkiksi opin todella paljon nuorena pappina ystävältäni Hannes Tiiraalta, joka hyvinkin selkeästi selitti asioita ja se, että sinä et ajattele ja kuvittele toisen puolesta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Kaisa Huhtala: No ajattelisin sillä tavalla, että tässäkin niin kuin aika monessa muussa asiassa on kysymys asenteesta, että jos haluaa ymmärtää ja haluaa vaikuttaa, niin se on se ykkösjuttu. Voihan tässä nyt ottaa esimerkiksi vaikka ministerin, jonka aikana viittomakielen asema on tullut ihan toisenlaiseksi, koska hänellä on asiaan ymmärrystä ja tottakai voi esimerkiksi piispa vaikuttaa vaikka piispan tarkastuksissa tai muissa tilanteissa, joissa kohtaa seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä, seurakuntalaisia. Olemalla kiinnostunut kysymällä, kuulemalla, itse havainnoimalla ja vaikuttamalla omalla asennoitumisella ja kannanotoilla siihen millä tavalla toivotaan, että kirkko on oikeasti saavutettava.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Kaisa Huhtala: Se on erinomaisen mielenkiintoinen kysymys ja tähän voisi varmaan ottaa ihan mitä tahansa, mutta minulla aivan ensimmäisenä nousi mieleeni nää selkokielisen uutisointi, että siis meillähän on täällä paikkakunnalla Pertti Rajala tehnyt erittäin ansiokasta työtä selkokielisiin julkaisuihin ja minulla ensimmäisenä nousi tässä nyt esimerkiksi nämä kirkon tiedotuskeskuksen lähettämät uutiset. Olen todella paljon tekemisissä ihan päivittäin ihmisten kanssa, jotka eivät ole alunperin suomalaisia, suomi ei äidinkieli ja jotka kuitenkin puhuvat, kirjoittavat ja ymmärtävät hyvin suomea ja kun heidän kanssaan käy joitakin tekstejä läpi niin huomaa, että pitäisi olla enemmän selkokielistä uutisointia olemassa. Tottakai nettisivutkin, mutta puhun nyt nimenomaan tästä uutisoinnista ja sitten tämä liittyy myöskin siihen, kun puhutaan lukutaidosta, luetun ymmärtämisestä, että monta kertaa uutisoinnit mitä me ajattelemme, että nämä ovat selkeitä niin ne eivät avaudu ihmisille, jotka ovat koulunsa käyneitä, mutta kuitenkin se luetun ymmärtäminen ei ole sellainen mitä me ehkä kuvittelemme.

Minun vastaus tähän sinun kysymykseesi on se, että enemmän selkokielistä uutisointia.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Kaisa Huhtalan ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Sitten on vuorossa Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Jouni Lehikoinen: No tuota saavutettavuus on aika laaja käsite kaiken kaikkiaan, että ensimmäisenä tuli mieleen esteettömyys. Siitähän ollaan paljon puhuttu jo pidemmän aikaa kirkon elämässä, että fyysiset tilat pitäisivät olla esteettömiä, että ihmiset pääsevät osallistumaan Jumalanpalveluksiin ja seurantakuntatiloihin, siihen toimintaan mitä meillä on, mutta minä näen, että saavutettavuus on myöskin paljon paljon muuta. Nyt puhutaan tällä hetkellä tästä tiedollisesta saavutettavuudesta eli siitä, että ihmiset löytävät meidät, että jokaiselle on helppo löytää seurakunta sosiaalisesta mediasta, tietoo sen toiminnasta ja erityisesti tavallaan, että sitten netissä me ollaan saavutettavia joka tavalla, että tämä on sellainen haaste mikä tällä hetkellä tämä informaatiomaailman saavutettavuus kirkolla on olemassa.

Tottakai myöskin sitten käsitän saavutettavuudella myöskin sen, että myöskin niillä ihmisillä, jotka esimerkiksi ovat taloudellisessa ahdingossa, niin heillä olisi mahdollisuus ja oikeudet osallistua seurakunnan esimerkiksi leiritoimintaan, joka on maksullista. Tavallaan saavutettavuuden sisällä on monta eri käsitettä, myöskin käsitteet, jotka liittyvät ihmisarvoon ja tasa-arvoon.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Jouni Lehikoinen: No kyllä siitä hyötyvät ihan kaikki, että tuota niin jos kirkossa me saarnataan sitä, että kaikki ovat tervetulleita ja Jeesuksen luokse on jokainen ihminen huolimatta hänen taustastaan tai fyysisestä olemuksesta niin, jos me kirkossa rakennetaan esteitä sille todellisuudelle niin silloinhan se sotii meitä itseämme vastaan. Eli kyllä kirkon täytyy tehdä kaikki sen eteen, että se on saavutettava ja kaikki tästä hyötyvät. Siitä hyötyy kirkko ja siitä hyötyy jokainen seurakuntalainen ja jokainen ihminen, että meidät löytää ja me olemme saavutettavissa.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Jouni Lehikoinen: No saavutettavuus pitäisi olla ennen kaikkea enemmän kuin pelkkiä sanoja ja korulauseita, me olemme niitä viljelemässä kirkossa ihan tarpeeksi. Kaikki mitä me puhumme niin punnitaan siinä käytännön elämässä, käytännön ruohonjuuritason työssä ja kirkon jokapäiväisessä elämässä, eli tämä pitää sisällään sen, että me kirkossa panostamme esteettömyyteen, panostamme siihen, että me olemme saavutettavissa tuolla sosiaalisessa mediassa, informaatiomaailmassa.

Minä ajattelen myöskin meidän oman seurakunnan toiminnan kannalta, minä olen alusta asti täällä Turussa ajanut omassa seurakunnassani sitä linjaa, että pois virastoista kansan keskellä. Eli se, että me menemme sinne missä ihmiset ovat, sehän on saavutettavuutta myöskin. Meidät löytää kaduilta, kujilta ja kuppiloista, jopa jalkapallokentältä tai jääkiekkokentältä, missä ollaan läsnä kohtaamassa ihmisiä, että sanotaan arkipäivän elämässä tämä voisi näkyä tällä tavalla.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Jouni Lehikoinen: No piispan pitää ennen kaikkea olla itse esimerkkinä siinä asiassa. Pitäisi sitä asiaa esimerkiksi piispan tarkastuksissa hyvin esillä, puhua saavutettavuuden puolesta ja nähdä kokonaiskuva, että seurakunta ei ole vain sellainen kapee sektori tämän ajan keskellä vaan sen täytyy olla voin joka suuntaan, että sen täytyy olla saavutettava joka tavalla. Tämä on erityinen asia mistä piispa voisi pitää ääntä ja muistuttaa seurakuntia ja ennen kaikkea sitten tuota niin myöskin tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa pitää teemaa yllä. Kyllä piispan ääntä kuunnellaan vielä ihan eri tasolla kuin paikallisseurakunnan kirkkoherran ääntä.

Tuomo Burman: Mikä asia pitäisi ensimmäisenä saavutettavuus tekona tehdä kirkossa, jos ajatellaan näin laajasti?

Jouni Lehikoinen: Minä ajattelen, että tässä voisi olla moniakin vaihtoehtoja. Ensimmäinen vaihtoehto on tottakai se, että meidän tilat ovat esteettömiä ehdottomasti, jokaisella on kirkkoon ja seurakuntakoteihin ja -rakennuksiin esteetön pääsy. Se on ihan ensimmäinen asia. Toinen asia tietenkin on myöskin se, että tuolla informaatiomaailmassa me olemme saavutettavia ja meidän kielemme on selkeää. Jos minä ajattelen ihan ruohonjuuritason, meilläkin selkomessuja seurakunnassa on pidetty jonkin verran, niin esimerkiksi messuissa ihan yksinkertainen asia on se, että sanotaan virren, liturgi sanoo virren numerot aina ennen kuin lähdetään virttä veisaamaan.

Eli monista pienistäkin asioista me voimme saada isompia tekoja tämän kirkon sisällä, mutta jossakin on se ensimmäinen askel mitä täytyy ottaa ja ehkä ne menevät tällaisessa järjestyksessä minun ajatusmaailmassani.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Jouni Lehikoisen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Lopuksi vielä kuullaan Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että saavutettavuus on ihan meidän teologian ytimestä, koska siis kirkon tulisi olla olemukseltaan kaikki huomioon ottava ja myös sellainen, joka yksinkertaisesti se viesti, meidän viesti on tarkoitettu kaikille ihmisille. Eli ollaan ihan ydin asioiden äärellä, mutta sitten käytännössähän se saavutettavuus merkitsee kauheen erilaisia asioita, mutta jos puhutaan ihan tästä perus lähtökohdasta ja ehkä tulee mieli sanoa vielä sekin, että erityisesti minä ajattelen, että luterilainen kristinusko niin sehän on oikeastaan saanut alkunsa saavutettavuus kysymyksestä, että tavallinen ihminen, tavallinen kadunkulkija voisi ymmärtää Jumalan sanaa ja sitä on käännetty kansan kielelle ja opetettu niin, että ihmiset ymmärtävät.

Jotenkin minä ajattelen, että sen lisäksi, että saavutettavuus nousee kristillisen teologian ytimestä niin se on myös luterilaisuuden perus ajatuksia. Sitten toisaalta minä ajattelen, että luterilaisuuteen liittyy se ajatus, että usko elää ja kehittyy ja siksi se saavutettavuus käytännössä ja konkreettisesti tarkoittaa tänä aikana eri kysymyksiä kuin esimerkiksi silloin reformaation aikana.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Mari Leppänen: No siitähän tietysti hyötyy kaikki, mutta erityisesti he, jotka ovat tavalla tai toisella tulleet rajatuksi ulkopuolelle.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Mari Leppänen: Se voi tarkoittaa kauheen monenlaisia asioita, minulla tulee omasta työstäni tai omasta kotiseurakunnastani mieleen ihan konkreettisiakin asioita. Meidän hiippakunnassa on käynnissä tällainen hanke, jossa yksi keskeinen osa-alue on Jumalanpalvelus elämä ja kirkkotilojen uudistaminen ja siinä esimerkiksi tämä saavutettavuus kysymys on aika iso kysymys ja se tarkoittaa kauheen monenlaista saavutettavuutta. Toisaalta tätä esteettömyyttä ja sitten toisaalta saavutettavuutta esimerkiksi ilmapiirin kautta ja sillä tavalla, että se on jotenkin kaikki mukaan kutsuvaa.

Yksi sellainen käytännön esimerkki minun mielestä, joka hyvin kuvaa tähän saavutettavuuteen liittyvää problematiikkaa oli se, että yhdessä näistä kirkoista, jota meillä täällä isosti remontoidaan, niin ennen sitä remonttia päätettiin tehdä kokeilu kun siellä on se kirkkotila sellainen, että sen alttarin kaide on niin kuin pitää mennä portaat ylös ja sinne ei ole olemassa varsinaisesti mitään liuskaa, siinä on kyllä kaide ja sehän rajaa ihmisiltä sen, että aika moni ei pysty käymään ehtoollisella sen takia, että kokee sen hankalaksi ja ei halua herättää ehkä huomiota tai pyytää apua.

Sitten siellä tehtiin sellainen kokeilu, että ehtoollinen jaettiinkin seisaalleen siinä keskikäytävällä ja se oli kiinnostavaa kuulla miten ihmiset reagoivat siihen, että osa loukkaantui aika paljon, koska heille se kokemus siitä, että he saavat polvistua alttarille on kauhean tärkeä ja heidän oli vaikea asettua niiden ihmisten asemaan taas, jotka eivät ehkä vuosikymmeniin olleet päässeet itse ehtoolliselle. Minusta se on tällaisia kauhean konkreettisia asioita, jossa me havahdumme ajattelemaan asiaa niin kuin ei vain omasta näkökulmasta vaan toistemme näkökulmasta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että se piispan työhän on sitä sellaista seurakuntien työn tukemista ja kirkon työn näkyväksi tekemistä ja sitten viestintää, oikeastaan kaikilla näillä osa-alueilla piispa voi pitää esillä näitä kysymyksiä ja ihan lähtökohtaisesti se lähtee siitä, että piispan pitäisi puhua uskosta ja Jumalasta niin, että se on ymmärrettävää. Sitten minä ajattelen niin, että piispan tehtävä on myös ihan konkreettisesti edistää sitä, että ihmisillä, tämän ajan ihmisillä ei olisi esteitä, erilaisia esteitä sille, että he voisivat yhdessä toisten kanssa jakaa sitä uskoa Jumalaan ja kokemuksellisesti myös tulla yhteen.

Käytännössä minä ajattelen, että nyt esimerkiksi kun kerroin tästä meidän hankkeesta, niin meillä piispa on ollut siinä mukana ja pitänyt näitä asioita esillä ja tämä on minusta sitä ihan arkista sen työn ehkä sen esteettömyys puolen enemmän miettimistä, mutta sitten kyllähän tämän ajan iso kysymys on tämä saavutettavuus laajasti. Jokainen voi osallistua, vaikka ei näe, kuule tai ymmärrä kaikkea, mutta sitten toisaalta myös, että se ilmapiiri on sellainen, että kirkon toiminta olisi lähtökohtaisesti avointa kaikille, että se olisi sellaista, että se kutsuu puoleensa.

Tämä on minun mielestä sillä lailla syvällinen kysymys, että tässä on tällaisia ihan konkreettisia asioita, mutta myös asenteellisia asioita ja kyllä se minun mielestä kilpistyy Jumalanpalvelukseen ja just tähän ehtoolliseen, josta kerroin tämän esimerkin. Rippikouluun, nuorten ihmisten elämään, avioliittoon, diakoniaan, sielun hoitoon, kaikkeen, että se on läsnä jokaisella tasolla, niin puhumalla piispa, tekemällä näkyväksi, rohkaisemalla, [nostamalla? 00:31:35] hyviä esimerkkejä, ehkä myös muistuttamalla silloin jos näyttää siltä, että asiat eivät etene niin kuin tulisi edetä.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa toteuttaa?

Mari Leppänen: Viime vuosien aikana minä olen ajatellut tätä sillä lailla enemmän ehkä vielä henkilökohtaisesti, kun on aina hoksannut ajatella, että minun oma äitini sairastaa tällaista perinnöllistä sarveiskalvon rappeumaa ja hänelle on tehty monenlaisia silmäoperaatioita, mutta hän menetti, hän elää siis yksin ja hyvin toimintakykyinen, mutta hän menetti oikeastaan kokonaan näkönsä tässä viimeisten vuosien aikana. Hän on ollut sellainen, joka on osallistunut seurakunnan toimintaan tai halunnut verkon kautta kuulla ja se teki näkyväksi sen, että miten hirveän vaikeata se on toisaalta heikko näköiselle, mutta sitten erityisesti myös sokealle ihmiselle.

Äitini tilanne on onneksi kulkenut eteenpäin sillä tavoin, että hänelle onnistuttiin tekemään leikkaus ja hän tällä hetkellä näkee jonkin verran, mutta hän joutui jonkin aikaa sillä lailla, että hän ihan apuvälineiden kanssa toimi ja toisten avun varassa ja se olis kyllä todella silmiä avaava prosessi, että miten vahvasti tämä verkkomaailma mahdollistaa kauhean paljon asioita, mutta miten siellä pitää osata ottaa huomioon, että asiat ovat saavutettavia. En ollut ymmärtänyt sitä niin perustavalla tavalla aikaisemmin ja ajattelen, että tämä on sellainen, tottakai nythän meillä itse asiassa sen asian kanssa kaikissa seurakunnissa painitaankin parhaillaan, kun tämä laki tulee voimaan ja moni asia varmaan paranee, mutta kyllä minä ajattelen, että sen verkkomaailman saavutettavuus on tosi tärkeä asia ihan näiden käytännön ja konkreettisten tilojen ja ilmapiirin lisäksi. Sitä haluaisin osaltani edistää.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Kiitos jokaiselle piispaehdokkaalle, että pystyitte vierailemaan tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa Teamsin välityksellä. Oli mielenkiintoista kuulla näkemyksiänne tästä saavutettavuudesta ja oli ilo huomata, että saavutettavuus on teille jokaiselle tärkeä asia ja tasapuolisesti jokaiselle menestystä tulevissa vaalikoitoksissa.

No niin ja tässä alkaakin olla kaikki tällä erää tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Minä olen Tuomo Burman ja olen tämän podcastin toimittaja. Sen verran täytyy sanoa, että vähän tästä tuli pidempi kuin edellisellä kerralla, mutta saavutettavuus on asia, josta on paljon asiaa tuotavissa esille, joten suotakoon se minulle anteeksi. Seuraavan kerran sitten olemme kuuluvilla tuossa marras-joulukuussa, hyvää syksyä jokaiselle kuulijalle.

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurannassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tänään Saavu Kirkkoposti -podcast pureutuu mielenkiintoiseen aiheeseen: kärsimys, mitä se kärsimys on? Miksi Jumala sallii kärsimystä? Miten kärsimystä mahdollisesti voisi helpottaa ja onko kärsimys suhteellinen käsite? Muun muassa tämmöisiä asioita käsitellään tällä kertaa tässä Saavu Kirkkoposti -podcastjaksossa. Sain vieraakseni Teams -yhteyden kautta kirkkohallituksen johtavan sielunhoidon asiantuntijan VIrpi Sipolan ja hänen kanssaan jutellaan ja pohditaan näitä kysymyksiä.

Tervetuloa Virpi Sipola, kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Olisiko Virpi hyvä, että ensiksi jollakin tavalla esittelet itsesi, miten olet joutunut tai päässyt kirkkohallitukseen? Mitä sinä olet aikaisemmin tehnyt? Tämähän on silläkin tavalla mielenkiintoinen asia, kun meillä on aiheena tämä kärsimys monelta kannalta niin tietysti aina itseä kiinnostaa, että miten tämä kärsimys esimerkiksi liittyy sinun työhistoriaan?

Virpi Sipola: No kiitoksia ja kiitos kutsusta. Minun tieni on kulkenut oikeastaan kirkon monenlaisista töistä tuonne kirkkohallitukseen. Eli olen koulutukseltani diakonissa ja sitten tietysti pappi. Molempia töitä olen kirkossa tehnyt. Pisimpään toimin sairaalapappina ennen tätä nykyistä pestiä kymmenkunta vuotta. Se varmaan on se konteksti ja ympäristö, jossa tähän kärsimyksen tematiikkaan ja sen äärellä olen eniten varmasti ollut. Tämmöistä luopumiseen ja kuolemaan liittyvää kärsimystä.

Sitten totta kai kärsimystä on jokaisen ihmisen elämässä myöskin. On erilaisia kärsimystä aiheuttavia asioita. Se on aika yleisinhimillinen ja universaali asia ja koskettaa meitä kaikkia. Nykyään olen paljon mukana Suomessa esimerkiksi palliatiivisen ja saattohoidon erilaisissa kehittämishankkeissa. Niissä tietysti myös tämä kärsimystematiikka on vahvasti läsnä. Kärsimystä ja sen merkitystä ja mahdollisuutta lievittää sitä kärsimystä pohditaan kovasti. 
Tuomo Burman: Itse olen aina tottunut, että käsitteet pitää määritellä jollakin tavalla. Mitä on kärsimys? Mitä sillä yleisesti ottaen tarkoitetaan?
Virpi Sipola: En tiedä onko siitä kattavaa määritelmää mutta minä jotenkin ajattelen, että se on jotain menetystä. Kärsimys on jotakin sellaista, että ihminen kokee, että hän menettää jotain itselleen tärkeää tai arvokasta tai joutuu luopumaan sellaisesti. Tai sitten se on sellaista vajetta, vaille jäämistä. Se voi olla myös kohtaamattomuutta. Sanotaan, että vaikeinta kärsimystä on kärsimys, joka ei tule kohdatuksi ollenkaan.

Tuomo Burman: Kuka määrittelee tai voiko toinen ihminen määritellä, että toinen ihminen kärsii?

Virpi Sipola: Minusta ei voi. Se on kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus. Siihen liittyy myös se, että ei voi sanoa, että tämä kärsimys on suurempaa kuin tämä kärsimys koska se on niin henkilökohtainen kokemus. Meistä jokainen voi omassa elämässään määritellä, että mikä tuntuu meistä suurelta ja mikä pienemmältä kärsimykseltä. Toisen ihmisen kärsimyksen mittaaminen on oikeastaan ihan mahdotonta koska se muodostuu ihmisen kokemuksista, tunteista, asenteesta ja kyvystä selviytyä sekä ottaa tukea vastaan. Se on niin monien tekijöiden summa.
Tuomo Burman: Eli jos ajatellaan vaikka vammaista ihmistä, itse olen sokea niin sinä Virpi näkevänä ihmisenä et voi todeta, että minä varmasti kärsin siitä suunnattomasti?

Virpi Sipola: En koska minä en tiedä enkä tunne sinun kokemusmaailmaasi. Enkä oikeastaan tiedä, ellen kysy sinulta, että mitä se sinulle merkitsee.

Tuomo Burman: Sen verran täytyy syrjähyppynä tehdä tähän kuitenkin, että itse kun on syntymästään asti ollut sokea niin minä sanoisin, että se on ehkä enempi ominaisuus kuin mitään muuna. En koe sitä minään erityisenä kärsimyksenä.

Virpi Sipola: Se on hyvin kuvattu, että se on ominaisuus.

Tuomo Burman: Mitä ajattelet Virpi Sipola, onko kärsimys tietyllä tapaa, voisiko sanoa suhteellinen käsite? Niin kuin yksi ystäväni kertoi, että voi olla paljon kipuja, joku kärsii siitä. Jollekin taas maailman suurin kärsimys on se, että ripsiväri valuu naamalla.

Virpi Sipola: Varmasti noin kuvattuna kyllä. Niin kuin sanoin tuossa aikaisemmin sitä, että se on niin subjektiivinen kokemus. Se on myös minusta tilannekohtaista. Se liittyy myös sellaiseen, että miten esimerkiksi yksittäisen ihmisen elämä on kulkenut. Jos elämä on mennyt sillä tavalla aika sievästi eikä ihminen ole joutunut kohtaamaan kovin suuria menetyksiä elämässään, esimerkiksi läheisen kuolemaa. Hän ehkä nimeää kärsimystä aiheuttavat asiat eri tavalla kuin vaikkapa sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet menettämään kuoleman kautta läheisiään. Tai ajatellaan vaikka tällaista tilannetta, että joutuisi sodan takia pakenemaan kotimaastaan ja jättämään kaiken. 

Kyllä kärsimys on hyvin suhteellista. Se liittyy tosiaan myös siihen kontekstiin ja ihmisen elämän historiaan.

Tuomo Burman: Jos me olisimme nyt rippikoulussa ja sinä Virpi olisit opettamassa rippikoululaisia ja joku kysyisi, että minkä takia sitten Jumala sallii kärsimyksen kun Jumala on hyvä?

Tuomo Burman: Se on varmasti kysymys, johon ei ole vastausta. Minä ajattelen, että me ihmiset olemme vuosisatojen ajan pyrkineet tulkitsemaan ja selittämään sitä. Ajattelen, että siihenhän voi antaa selityksiä, jotka helpottavat sitä, miten me kestämme sitä, että tapahtuu pahoja asioita tai kärsimystä. Ajattelen, että sehän voi kokemuksellisesti olla sitä, että Jumala on kääntänyt selän. Kun me pyydämme, että valista kasvosi meihin ja ole meille armollinen. Se on kokemuksellisesti sitä, että Jumala on kääntänyt selän eikä hän katso meihin. Ajattelen, että liittyykö siihen sekin, että jos miettii että kärsimys on pahimmillaan silloin, jos ihminen jää kärsimyksensä kanssa aivan yksin. Jos ajatellaan vaikka yhteisöä, jossa käy niin, että yksi henkilö alkaa ilmaista koko yhteisön kärsimystä, niin hän jää kantamaan sitä taakkaa yksin. Jos se yhteisö ottaisi sitä yhdessä kantaakseen, niin se kärsimys ei ehkä tuntuisi niin mahdottomalta. 

Tämä on ehkä vain tapa yrittää joku merkitys sille kärsimykselle. Ehkä minä syvimmiltään ajattelen, että ei kärsimyksellä aina ole mitään mieltä eikä merkitystä. Ihminen tietysti pyrkii sellaisen aina löytämään, jotta se olisi jotenkin siedettävämpää. Vastaus siihen, että miksi Jumala sallii kärsimyksen, siihen en osaa vastata.

Tuomo Burman: Miten kirkko voisi tai sen pitäisi helpottaa kärsimystä?

Virpi Sipola: Ajattelen, että siihen liittyy taas se kohtaaminen, että kirkko, kirkon työntekijät ja kirkossa toimivat seurakuntalaiset, että meillä olisi avoin mieli ja halu kohdata ihmisiä. Nähdä se lähimmäinen ja hänen tilanteensa. Osoittaa kiinnostusta. Kysymys on varmaan lähimmäisen rakkaudesta myös, että meillä olisi voimia ja kykyä siihen, että me rakastaisimme lähimmäisiä ja pystyisimme kohtamaan myös sitä kärsimystä. Ilman, että sitä yritetään väistää tai että sen ei anneta olla. Joskus kärsimys on auttajan näkökulmasta sellaista, että sille ei voi tehdä mitään. Voi vain olla siinä lähellä. Olla yhdessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä se lohdutus voikin olla siinä, että ihminen tulee kohdatuksi sen kärsimyksen maisemissa, kärsimyksen äärellä. Sitä ei välttämättä voi mitenkään poistaa aina. 

Tuomo Burman: Minkälaisia asioita se voisi olla konkreettisesti? Mitä esimerkiksi yksittäinen seurakuntalainen voisi tehdä lähimmäisen rakkauden nimissä jos ei nyt sanota poistaakseen kärsimystä niin ainakin vähentääkseen ja pikkuisen helpottaakseen sitä? Hymy päivässä vai?

Virpi Sipola: Se voisi olla ihan hyvä lähtökohta. Ajattelen, että ehkä kysymys on juuri siitä, että me huomaisimme toiset ihmiset ympärillämme. Kun on se ajatus siitä, että antaessaan saa. Ajattelen, että se on aina myös jakamista. Jos huomaa sen toisen ihmisen siinä rinnalla ja voi kysyä häneltäkin, että mitä kuuluu, miten sinä voit? Se on myös tilanne, jossa tulee samalla saaneeksi lahjan. Sitä kohtaamista ja vuorovaikutusta voi ajatella myös sillä tavalla. Itse ajattelen, oli se sitten lähimmäisen rakkautta tai rakkaudesta laajemminkin, että se on teon sana se toisen ihmisen rakastaminen tai se rakkauden osoittaminen. Se kuitenkin aina vaatii jotain aktiivisuutta sillä tavalla. Siitä omasta maailmasta kurottaudutaan toista kohti ja osoitetaan, että hän on arvokas ja hänen elämänsä on tärkeä. Ehkä se on sellaista huomaavaisuutta myös.

Tuomo Burman: Johon ei liity sitä tuomitsemista vaan ymmärrystä?

Virpi Sipola: Ehkä tuo on hyvä, kun otat esiin. Se on myös kykyä sietää erilaisuutta ja ymmärtää. Varmasti myös ihmisarvon näkemistä jokaisessa luojan luomassa. Jokainen on Jumalan kuva ja arvokas sellaisena. Myös se suhtautuminen, että eihän meillä ihmisillä ole oikeutta asettua arvostelemaan ja arvioimaan toista ihmistä. 

Tuomo Burman: Itse olen miettinyt sitä paljon, että kun me huomaamme joidenkin ihmisten tekoja, jotka eivät ehkä ole meidän mielestämme kauhean järkeviä, niin mistä tietää, että samassa elämäntilanteessa emme olisi toimineet juurikin samalla tavalla?

Virpi Sipola: Ehkä se juuri onkin se, että me emme koskaan voi tietää ihmisen koko elämää, miksi hän on tullut siihen tilanteeseen ja miksi hän on toiminut kuin on toiminut. Nehän voi olla todella pitkiä elämänpolkuja. Sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja tai kärsimystä, joka sitten tuottaa ahdistusta. Toisinaan ihminen käsittelee ja kohtaa sitä ahdistusta haitallisella tavalla.

Tuomo Burman: Virpi Sipola, kun seuraat asioita aika laajasti sielunhoidon kannalta, niin mitkä sinusta ovat tämän ajan ihmisten tyypillisiä kärsimystä aiheuttavia asioita noin laajasti ajatellen?

Virpi Sipola: Varmasti nyt ainakin tämä korona-aika on nostanut esiin yksinäisyyden ja yhteyden kaipuun. Ajattelen, että se on varmasti yksi iso asia, joka aiheuttaa kärsimystä. Eikä se liity pelkästään korona-aikaan. Kun mietitään nuoria ihmisiä niin ajattelen usein, että maailma on aika kompleksinen. Se voi olla nuorelle ja nuorille hyvinkin ahdistavaa. Mahdollisuuksia on paljon mutta myös asioita, jotka tuottavat ristiriitaa niin niitäkin on paljon. Sitten ehkä tämäkin, että ehkä yleinen kärsimys ihmisen elämässä on aina myöskin sitä, että mehän elämme oikeastaan tätä päivää ja tätä hetkeä ja meillä ei ole tietoa siitä tulevasta. Ei voi ennustaa, mitä huomenna tapahtuu. Senkin kanssa eläminen on varmaan yksi, mikä on jaettavissa oleva kokemus. Ehkä minä tuon yksinäisyyden ottaisin tällä hetkellä isoimmaksi. Tai se tuli mieleen.

Tuomo Burman: Onko sinulla jotakin keinoja, miten yksinäisyyttä voitaisiin näin laajasti ottaen vähentää?

Virpi Sipola: Varmasti siinä on. Jos ajatellaan yhteiskuntaa, niin rakenteelliset asiat ovat varmasti yksi asia. Mietittäisiin vaikkapa sitä, että millaisia asuinalueita rakennetaan kaupunkeihin, millaisia liikenneyhteyksiä? Mihin asetetaan esimerkiksi palveluasumisen yksiköitä tai mihin asetetaan toisista maista meille tulevia ihmisiä? Tai millä tavalla erilaisista kulttuuritaustoista tulevat ihmiset voisivat kohdata toisiaan ettei tulisi sellaista siiloutumista? Tai miten eri ikäryhmät voisivat olla enemmän tekemisissä keskenään? Esimerkiksi ikäihmisiä ei eristettäisi nuorista tai lapsista ja toisinpäin. Se on varmaan yksi asia, miten rakenteisiin liittyvällä suunnittelulla voitaisiin vaikuttaa.

Sitten varmasti myös se, että kyllä yhteinen haastava tilanne, niin kuin tämä epidemia esimerkiksi, on myös tuonut jotenkin näkyväksi sitä, että ihmiset haluavat kyllä auttaa. Olemme saaneet paljon lukea siitä, miten on keksitty ihan vapaaehtoisesti tehdä kaikkea. On soitettu toisille ja otettu asiaksi käydä kävelyllä. Kysyä naapurilta, tarvitsetko kaupasta jotakin? Ajattelen, että mitä tietoisempia olemme siitä, että meistä kukaan ei pärjää yksin, me tarvitsemme toisiamme. Me kaikki tarvitsemme toisia ihmisiä. Se on positiivinen asia. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ja sitä yhteisöä ja ryhmää, johon voi kuulua. Varmaan jokainen voisi sitä miettiä, miten me saataisiin toisia mukaan. Ehkä on taas kysymys siitä, että pysähdytään eikä ohiteta.

Tuomo Burman: Ajattelin tuosta kärsimyksestä vielä sellaista ulottuvuutta, en tiedä onko se vastakohta, mutta toivo ja kärsimys ovat jollakin tavalla vähän akselin eri päissä. Jos on hyvin toivoton niin esimerkiksi suhtautuu tulevaisuuteen toivottomasti tai ei näe siellä mitään toivon näköaloja niin voisin kuvitella, että se olisi yksi kärsimyksen muoto?

Virpi Sipola: Kyllä varmasti. Luulen, että ihminen tarvitsee toivoa. Se on elämän perusvoima myöskin, että ihminen tarvitsee toivoa pystyäkseen elämään. Voihan toivoa ehkä olla kärsimyksenkin keskellä. Ja varmasti onkin. Ajattelen, että siihen toivoonkin ihminen yleensä tarvitsee toista ihmistä. Tai sellaista suhteessa olon kokemusta. Toivoa on vaikea tyhjästä synnyttää. Suhde voi olla myös suhde Jumalaan. Se voi tavallaan olla myös mielen sisäinen suhde, ei välttämättä suhde fyysiseen ihmiseen tai kohtaamisessa toteutuva, että toivo voi syntyä. 

Tuomo Burman: Jos saisit toivon sanoja kertoa ihmisille niin minkälaisia ne olisivat?

Virpi Sipola: Ajattelen, että toivo on jotain sellaista, joka voi syntyä suhteessa olemisesta. Tavallaan siitä ajatuksesta, että joku näkee, kuulee ja pitää totena. Ottaa vastaan ja kohtaa ihmisen sellaisena kuin hän on siinä hetkessä. Ajattelen, että siinä on sitä toivoa. Tai se voi olla sitä, että kokee, että Jumala on lähellä. Ajattelen myös sitä Raamatun sanaa, että minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Ehkä se on myös kokemusta siitä, että kukaan ei ole itsensä varassa vaan että Jumala pitää meistä huolta ja kantaa meitä kaikissa elämän eri vaiheissa, myös kärsimyksen keskellä. Toivosta täytyy muista sekin, että sitten kun siinä vaikeimman kärsimyksen ja lohduttomuuden keskellä, niitä lohdutuksen sanoja ei aina ole. Ajattelen, että silloin se toivo on sitä, että toinen ihminen on läsnä, että kukaan ei jäisi yksin sen kärsimyksensä kanssa. En osaa ehkä sanoa, se on niin tilannekohtaista myöskin, että mitä siinä hetkessä syntyy.

Tuomo Burman: Tämä oli varmasti sillä tavalla hyväkin kysymys. Joskus jopa minullakin onnistuu hyviä kysymyksiä. Siinä mielessä hyvä, että oikeasti siinä tilanteessa, kun kohtaat kärsivän ihmisen, niin ei välttämättä ole niitä sanoja. Silloin se voi olla todella, että olet siinä ja ehkä jopa olet vain hiljaa ja kuuntelet, laulat, luet tai jotain?

Virpi Sipola: Totta. Joskus on niinkin, että ihminen kohtaa sitä kärsimystä kuitenkin omatahtisesti. Se lohdutus väärässä kohdassa voi olla aivan liian aikaista ja siitä voi tulla myös se olo, että ikään kuin kielletään ihmistä tuntemasta niitä vaikeita ja raskaita tunteita. Hän ei silloin pääse eteenpäin siinä asiassa.

Tuomo Burman: Ja toisaalta kun me emme näe toisen ihmisen pään sisään, niin emme tiedä mitä hän lopultakin ajattelee. Esimerkiksi yksi kärsimyksen muoto on varmasti suru siitä, että on menettänyt läheisiä tai rakkaitaan ja jokaisen tapa surra on kuitenkin erilainen. Mikä on oikea tapa, niin jokaisella on tapansa. 

Virpi Sipola: Ja siihen suruun liittyvään menetykseenkin voi liittyä niin monenlaisia tunteita, että se riippuu hyvin paljon siitä, että minkälainen se suhde on ollut. Mitä se ihminen on merkinnyt, jonka on menettänyt.

Tuomo Burman: Minä kiitän sinua näistä hienoista ajatuksista. Haluatko vielä jonkun tämmöisen loppusanan, kiteyttää tätä mitä me olemme tässä keskustelleet? Taitaa olla niin, että ehkä tästä jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia mutta ajatuksia varmasti jää, joita voi sitten itse kukin mielessään pohtia. Se mikä hyvää on, niin se kannattaa jättää ja sitä kannattaa käyttää.

Virpi Sipola: Kiitos. Nuo olivat minusta oikein sopivat loppusanat. Kiitos. 

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastin tässä jaksossa. Vieraana meillä oli kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola. Minun nimeni on Tuomo Burman ja olen tämän Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Tapaamme sitten syksyllä, elo-syyskuun vaihteessa uudelleen kun seuraava Saavu Kirkkoposti -podcastin jakso ilmestyy. Toivotan jokaiselle oikein siunattua kevättä ja kesää. Kuulemiin. [musiikkia]