Hyppää sisältöön

Ekumeeninen spiritualiteetti ja pyhiinvaellukset

Luterilaiselle käsitykselle hengellisyydestä on perinteisesti nähty tyypilliseksi keskittyminen julistettuun ja kirjoitettuun Jumalan sanaan. Sana ja sen mietiskely muodostavat pohjan myös rukouselämälle eli sydämen sanalliselle ja sanattomalle puheelle Jumalan kanssa.

Luterilaisuudessa kuitenkin sana ja sakramentit näkyvänä sanana liittyvät erottamattomasti yhteen. Messussa eli ehtoollisjumalanpalveluksessa kaikki hengellisen elämän hoitamisen kannalta keskeisimmät elementit ovat läsnä. Ne ilmentävät sitä, että ihminen on ruumiin, sielun ja hengen muodostama kokonaisuus, kolmiyhteisen Jumalan kuva.

Luterilaisuus liittyy jakamattoman kirkon katoliseen ja apostoliseen perintöön. Niinpä jumalanpalveluselämän perinnössä ammennamme paitsi jo juutalaisesta synagogajumalanpalveluksesta myös varhaisen kirkon perinnöstä sekä eri vaiheissa eri puolilla kristikuntaa syntyneistä rukouksista ja virsistä. Jo Mikael Agricola hyödynsi rukouskirjassaan kristikunnan yhteistä elävää traditiota.

1900-luvulla liturginen ja ekumeeninen liike syvensivät tietoa jumalanpalveluselämän rikkaudesta. Vuonna 2000 käyttöön otetussa Jumalanpalvelusten kirjassa on ammennettu näistä hedelmistä ja esimerkiksi siitä kirkkojen lähentymisestä, jota lähentymisasiakirja Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM 1982) edustaa. Vuoden 1986 virsikirja on ekumeeninen. Siihen sisältyy luterilaisen perinteen lisäksi virsiä eri kirkkokunnista.

Viime vuosikymmeninä ekumeenista spiritualiteettia ovat rikastuttaneet niin hiljaisuuden viljely, Taizé-liike ja karismaattinen liike kuin pyhiinvaellukset. Pyhiinvaellukset ilmentävät rukouksen ja hengellisen elämän kokonaisvaltaisuutta sekä yksilöllisen ja yhteisöllisen näkökulman yhteenkuuluvaisuutta, menneen ja tulevan läsnäoloa tässä ja nyt.

Päivitetty