Sillä kumottiin vuoden 1889 asetus uskontokunnista. Uuden lain mukaan Suomessa sai julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa, tai olla sitä harjoittamatta, mikäli lakia tai hyviä tapoja ei loukattu. Lain allekirjoittivat silloinen Tasavallan Presidentti K. J. Ståhlberg ja opetusministeri Yrjö Loimaranta.

Historiallisesti uskonnonvapautta koskeva lainsäädäntö ulottuu Ruotsin suurvalta-aikaan, jolloin Ruotsi ja Suomi sen osana irrottautui Rooman kirkosta Västeråsin valtiopäivillä 1527. Uskonnon­vapautta modernissa mielessä ei kuitenkaan tunnettu vielä vuoden 1686 kirkkolaissa. Myöskään autonomian ajan vuoden 1869 niin sanottu Schaumanin kirkkolaki ei tuonut tähän muutosta. Vaikka laissa tunnustettiin valtakunnassa olevan myös muihin uskontokuntiin kuuluvia ja kansalaisia ei saanut vastoin vakaumusta sitoa luterilaisen kirkon jäsenyyteen eikä eroamasta luterilaisesta kirkosta ja liittymästä toiseen kristilliseen kirkkokuntaa, vuoden 1869 kirkkolain uskonnonvapaus tarkoitti ensisijaisesti uskonnon harjoittamisvapautta. Uskonnollisessa suhteessa neutraali valtio oli vielä 1869 kirkkolaillekin tuntematon käsite. Täysi uskonnonvapaus saavutettiin vasta Suomen itsenäistyttyä ja siksi vuoden 1923 uskonnonvapauslaki on luovuttamattoman tärkeä virstanpylväs uskonnon­vapauden todellisessa kehityksessä maassamme.

Vuoden 1923 uskonnonvapauslaki määritteli evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon lisäksi täysin uudenlaisen oikeushenkilön eli "uskonnollisen yhteisön", jota kutsutaan nykyisessä (2003) uskonnonvapauslaissa ”rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhteisöksi”. Nämä uskonnolliset yhteisöt hyväksyttiin hallituksen päätöksellä väestö­rekisteriin, tuolloiseen siviilirekisteriin.

Uuden lain mukaan uskonnollisten yhteisöjen perustaminen ei enää rajoittunut kristilliseen oppiin, vaan koski kaikkia uskonnollisia ja ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Laki takasi myös mahdollisuuden jättäytyä minkä tahansa uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle. Valtiovallalle vuoden 1923 uskonnonvapauslaki tarjosi mahdollisuuden valvoa uskontoa julkisesti harjoittavia yhteisöjä. Tämä aiheutti jonkinasteisia ongelmia metodisti- ja baptistiyhteisöissä, jotka olivat järjestäytyneet jo eriuskolaislain (1889) perusteella. Liikkeissä oli monia, jotka eivät olisi halunneet järjestäytyä rekisteröidyksi yhteisöksi, vaan olisivat mieluummin harjoittaneet uskonnollista toimintaansa ideologisen yhdistyksen muodossa. Rekisteröityminen oli kuitenkin tärkeää tapauk­sissa, joissa (uskonnollinen) yhteisö oli velvollinen pitämään jäsenistään väestörekis­teriä, tai jos sille kaavailtiin valtiontukea johonkin tarkoitukseen, tai jos se halusi itselleen oikeuden vihkiä avioliittoon.

On myös tärkeää huomioida uskonnonvapauden laajempi kehityskaari vuodesta 1923 nyky­päivään. Vuoden 1923 uskonnon­vapauslain sisältöä tarkistettiin sittemmin vuoden 2003 uskonnon­vapauslaissa, jonka antamisesta tulee kuluneeksi 20 vuotta (HE 453/2003). Oikeastaan pitäisi siis puhua uskonnon­vapauden ”tuplajuhlista” vuonna 2023!

Uskonnonvapauslain uudistamiseen 2003 vaikutti erityisesti Suomen jäsenyys Euroopan unionissa, joka toi mukanaan aivan uuden valtiollisen yhteistoiminnan ja lainsäädännön kehittämisen. EU:ssa keskeiset sopimukset perustuvat Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, jossa jäsenvaltiot ovat yrittäneet tulkita perustuslakejaan uskonnonvapauden, suvaitsevaisuuden, valtion puolueettomuuden ja uskontojen tasa-arvoisen kohtelun pohjalta. EU:hun liittymisen jälkimai­ningeissa Suomessa uudistettiin sekä perustuslaki (2000) että uskonnonvapauslaki (2003).

Uskonnonvapaus on kaikkien kansalaisten perusoikeus. Monille se tarkoittaa myös vapautta elää ilman uskontoa. Uskonnonvapaus on kansainvälisesti vanhin perusoikeus, vaikka sen historia sekä Euroopassa että Suomessa on lyhyt.

Yksittäisten valtioiden lait eivät yleensä ole pyrkineet määrittelemään säännösten tasolla uskontoa tai vakaumusta tarkemmin. Toisaalta itse uskonnonvapauteen liittyvä sisältö on ollut kansallisten lakien kannalta lähes rajattomasti tulkittavissa. Selkeitä esimerkkejä tästä ovat Yhdysvaltojen, Ranskan, Italian ja Saksan perustuslait ja uskonnolliset lait, jotka tulkitsevat uskonnollisten yhteisöjen tasa-arvoa hyvin erilaisista lähtökohdista. EU-oikeutta, (kansallista) perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeus­sopimuksia ei ole kuitenkaan syytä voimakkaasti erotella, koska niistä kaikista tulee perusteiltaan samanlaisia oikeudellisia vaatimuksia, mitä esimerkiksi uskonnollisiin vähemmistöihin tulee.

EU:n myötä myös uskonnonvapauden positiivinen tulkinta on noussut laajasti esille Euroopassa valtion ja uskonnon vastakkainasettelun tilalle. Muutos tulee esiin erityisesti toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä kansainvälisissä uskonnonvapausasiakirjoissa. Tällöin yksilölle positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa luontaista oikeutta harjoittaa uskontoa julkisesti ja yksityisesti omantuntonsa, ymmärryksensä ja valintansa mukaan. Siihen kuuluu edelleen myös negatiivinen uskonnonvapaus, oikeus olla harjoittamatta uskontoa, vapaus elää ilman uskontoa ja oikeus pysyä minkä tahansa uskonnollisen yhteisön ulkopuolella. Suomessa uskonnonvapauden myönteinen tulkinta on heijastunut erityisesti vuoden 2000 perustuslakiin sekä vuoden 2003 Suomen uskonnonvapauslakiin. Muutokset ovat arkielämän tasolla osin vaikeasti nähtäviä. Useat kansalaiset, vapaa-ajattelijat ja monet juristit vannovat edelleen negatiivisen uskonnonvapauden nimiin nimenomaan vapautena uskonnosta, mutta Suomen lainsäädännön ja kansainvälisten velvoitteiden tasolla muutos on ollut huomattava, ja nimenomaan positiivisesti tulkitun uskonnonvapauden suuntaan.

Uskonnonvapauden tulevaisuus?

Uskonnonvapauden tulevaisuus 2020-luvun Suomessa on monella tapaa haastava.

Vaikka perustuslaki ja Suomen nykyinen uskonnonvapauslaki (2003) lähtevät selkeästi positiivi­sesta uskonnonvapauden tulkinnasta, kansalaiskeskustelussa korostetaan myös toisenlaisia näkö­kantoja. Näyttää siltä, että keskustelu asiasta ei ole ainakaan laimenemaan päin. Eräät ilmiöt näyttävät nimittäin kulkevan aivan toiseen suuntaan kuin mitä positiivisen uskonnonvapaus­tulkinnan vahvistuminen perustuslain ja uskonnonvapauslain tasolla antaisi olettaa.

Suomalaisessa sosiaalisessa mediassa on viime aikoina vahvistunut negatiivinen uskonnonvapauden tulkinta nimenomaisesti vapautena uskonnosta. Tällöin on vaarana, että yleinen mielipide alkaa ohjata lainsäädäntöä. Demokratian ja oikeusvaltion kestävyyteen ovat kiinnittäneet huomiota korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi puheenvuorossaan demokratian mahdollisista uhkista. Aiheesta on kirjoittanut myös perustuslaki­asiantuntija, professori Tuomas Ojanen. Hän pitää suomalaista oikeusvaltiota huomatta­van heikkona institutionaalisten järjestelyjen osalta: "Jos vain on riittävästi poliittista voimaa ja halua, riittävän enemmistövallan saanut ryhmä voi yrittää lähteä jyräämään haluamaansa politiikkaa ja lainsäädäntöä." Olisi sangen vahingollista, mikäli positiivisen uskonnonvapauden tulkinnan myötä saavutettu myönteinen trendi eli pyrkimys toimia demokraattisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan luonteeseen kuuluvalla tavalla murenisi. Näillä asioilla on kytköksensä myös kirkon ja valtion suhteisiin sekä uskonnon­vapauteen.

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Yleisempiä kehityssuuntia lienee ainakin kaksi.

Yhtäältä näköpiirissä on kirkosta eroamisen jatkuminen, yleinen maallistuminen ja maahan­muuttajien mukana tulevien uskontojen vaikutuksen lisääntyminen, joka asettaa uusia vaatimuksia näiden yhteisöjen oikeusaseman parempaan huomioimiseen. Toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän painuminen tulevaisuudessa alle 50 %:n tulee asettamaan paineita sen oikeudellisen aseman säilymiselle perustuslaissa (§76). EU:n suunnalta tätä painetta ei ole! Niin sanottu Lissabonin sopimus (EU:n toiminnasta tehty sopimus, TFEU, § 17) ei pyri muuttamaan jäsenvaltioiden tilannetta, vaan kirkkojen oikeudellinen asema jätetään kunkin jäsenvaltion sisäi­seksi asiaksi. 

Arjen tasolla positiivisen uskonnonvapauden merkitystä on punnittu erityisesti koulumaailmassa, missä koulujen ja seurakuntien yhteistyö on herättänyt vaatimuksia koulujen pitäytymisestä uskontoneutraaleina tiloina.

Yksilön oikeus harjoittaa julkisesti uskontoa ja samalla olla harjoittamatta sitä koulussa on vaikea kysymys, johon on löydetty erilaisia ratkaisuja eri EU-maissa. Esimerkiksi Ranskassa kaikki uskonnot on siirretty tasavertaisesti yksityiseen tilaan. Tämän näkemyksen mukaan julkinen tila on puolueeton ja uskonnollisesti neutraali. Uskoa voidaan harjoittaa kotona tai uskonnollisissa tiloissa, mutta se ei kuulu valtiolliseen koululaitokseen. Suomessa taas lähtökohtana on ollut positiivisen uskonnonvapauden edistäminen, ja siksi valtion velvollisuudeksi on nähty uskonnonvapauslain hengessä edistää kaikkien uskontojen tasavertaista kohtelua koulussa. Nykyinen monikulttuurinen tilanne on kuitenkin koulujen kannalta erityisen haastava.

Arkielämän ratkaisuja ohjaavat paitsi perustuslaissa turvattu positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus, myös uskontoon perustuvan syrjinnän kielto sekä hallintolain vaatimus asioinnin järjestämisestä asianmukaisella tavalla. Näiden lisäksi merkityksellisiä ovat kansainvälis­oikeudelliset normit, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö sekä se, että valtio ei ole Suomessa tunnustukseton, mutta ei myöskään tunnustuksellinen. Viime kädessä ratkaisut ovat koulujen rehtorien ja johtokuntien päätettävissä.

On kuitenkin todennäköistä, että vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa vahvistetusta oman uskonnon opetuksesta ei haluta luopua, mutta kuten viimeaikainen keskustelu on osoittanut, paineet kohti yhtä katsomusainetta käsittelevää oppiainetta kohtaan ovat lisääntyneet.