Hyppää sisältöön
Takaisin listaukseen

 

Kylvösiemenen lajittelun lomassa tuli tarve pitää kahvitauko. Maamiesseuran kuivurin pienestä taukotilasta löytyi laveri ja pöytä, ja pöydälle levitin evääni. Kopin seinälle oli joku joskus iskenyt kolmen tuuman naulan ja ripustanut naulaan pienen puhelinluettelon. Näkyivät olevan lyijykynällä kirjoitettuja, viisinumeroisia sarjoja kaikki. Varmaan 1970-luvun alkuvuosilta, kun kylämme taloissa alkoi jo olla kussakin oma lankapuhelin. Luetteloon oli kirjattu puhelinnumerot useimpiin taloihin, suuriin ja pieniin. Kuivurinhoitaja saattoi etsiä kotitekoisesta luettelostaan numeron nopeasti ja ilmoittaa, kenen vuoro oli seuraavaksi tulla kippaamaan satonsa siiloon, ja kenen piti tulla noutamaan kuivattu viljansa.

Luettelon ehkä neljästäkymmenestä talosta maata viljeltiin ja viljaa korjattiin edelleen joka neljännessä. Yllättävän monessa, mutta kylämme sijaitseekin kaupunkien lähellä. Tilat ovat aina olleet melko pieniä ja leipä pöytään on pitänyt ainakin sadan vuoden ajan hankkia oman tilan ja metsätöiden lisäksi satamasta, tehtailta, rakennustyömailta, sahoilta ja nykyään koneurakoinnista. 

Sukutilaansa jatkamaan jääneet ovat kylässämme melkein poikkeuksetta miehiä. Puolison löytämistä rinnalle, työtoveriksi tai ainakin elämänkumppaniksi on auttanut se, että läheisissä kaupungeissa on ollut puolisoille työtä palvelualoilla. Muuttajan kaupungista maatilalle tuo yleensä suuri rakkaus, varsinkin jos muuttajalla itsellään ei ole juuria maalla. Pieni joukko hakeutuu maalle etsimään vaihtoehtoista elämäntapaa. Rakkaus ja idealismi joutuvat koetteille usein jo alussa, kun tilalle muuttaneelle osapuolelle selviää, miten kokonaisvaltaista läsnäoloa ja pitkiä päiviä työ maatilalla omalle puolisolle merkitsee. Kaikki liitot eivät kestä sukupolvien taakkasiirtymien, yllättävän sairauden, suuren työmäärän ja yrittäjävastuun tuomaa painetta. Myös viljelijäparia saattaa kohdata avioero, vaikka keskimääräistä harvemmin. Ero aiheuttaa henkisen kriisin ohella usein molemmille taloudellisen kriisin, ja tilaa jatkamaan suunnittelevalle joskus ylitsepääsemättömän velkataakan.

Olen joskus miettinyt, mikä toisinaan saa suuren ja menestyvältä vaikuttaneen tilan omistajat lopettamaan, ja nykymitoin pieneltä vaikuttavan tilan omistajat jatkamaan. Syitä lopettamiselle lienee monia, liiketaloudellisia, terveyteen, yksinäisyyteen tai ihmissuhteisiin liittyviä.  Niin myös jatkamiselle. Jopa vuosisataista sukupolvien ketjua tilalla on vaikea omalla kohdalla katkaista. Työ saattaa tuottaa syvää sisäistä mielekkyyttä, vaikka taloudellinen tulos olisi työmäärään nähden niukka. Ja aina ei ole vaihtoehtoja, vaan on sinniteltävä eläkeikään asti. Mutta on kyse usein myös uskosta tai uskon katoamisesta oman elämänmuodon tulevaisuuteen.

Katselen tänä keväänä jälleen viljalaariin ja mietin, pitäisikö uusia kylvösiemen vai kunnostaa omasta viljasta. Tämä on kolmaskymmenes kevääni viljelijänä, pikkutilalla, jonka hankimme keskellä suurta lamaa vanhemmiltani. Kolmeenkymmeneen vuoteen on sisältynyt Suomen EU-jäsenyys, lukemattomia hetkiä ”varikolla” vanhoja maatalouskoneita korjaten, ahdistusta taloudesta, EU-papereista ja tarkastuksista, monenlaisia hankkeita maaseudun kehittämiseksi, kyläkoulun lakkauttaminen, isompien lasten aikuistuminen ja muutto kotoa. Yksi avioerokin näihin vuosikymmeniin on osunut omalle kohdalla, myös uusi avioliitto ja isäksi tuleminen uudelleen vielä ikämiehenä. Olisiko aika jo tänä keväänä hellittää, myydä peltotilkut nuoremmille, kärrätä vanhat koneet romuttamoon, maksaa lainat pankkiin, ja pyytää lopuksi puskutraktori kaatamaan notkollaan olevat tuotantorakennukset? Sopimuksetkin ovat katkolla eikä lopettamisesta tulisi sanktioita.

Katse osuu tietokoneen näytöllä sanoihin: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan.” Virkkeet ovat Vanhan testamentin Jesajan kirjasta. Mietin sanojen vertauskuvallisuutta. Elämääni on iskenyt muutama rankkasade, ja monta purevaa tuiskua. Säikähdyksestä ja ahdingosta huolimatta ne ovat muokanneet sydäntä ja joskus ulkoisia puitteita elämän uusiutumiselle, versomiselle, kasvulle, ja sadollekin. Kyse on ehkä perimmältään Jumalan läsnäolosta aineessa ja ajassa. Hän luo jatkuvasti uutta, toteuttaa salattuja teitään arkisen työn ja elämän tapahtumissa ja sattumuksissa.

Mieleen nousevat toisetkin sanat. Ne ovat Vanhan testamentin alkusivuilta suuren tulvan jälkeen: ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö." Jo muinoin ihmiset ovat tunnistaneet, että todellisuuteen on punottu yhä uudelleen toistuvia tapahtumakulkuja, esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelu, ja vuorokauden toistuvat hetket aamun sarastuksesta yön pimeyteen. Ne jatkavat kiertoaan niin kauan kuin itse maapallokin. Ensimmäisenä tässä iäti jatkuvassa, elämää ylläpitävien ilmiöiden kierrossa mainitaan kuitenkin ihmisen oma toiminta – kylvö ja korjuu. Maan viljeleminen on aina, sukupolvesta toiseen tulevaisuuden ammatti. Se jatkuu ihmisten työnä niin kauan kuin elämä ja ihminen maapallolla. 

Kirjoittajan esittely

Juha Tanska

Kirjoittaja on pienviljelijä ja pappi, teologian tohtori ja Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja. Hänen puolisonsa työskentelee kirkon perheneuvojana. 
 

Takaisin listaukseen