Hyppää sisältöön

Musiikki surun käsittelyn välineenä

Musiikkiin liittyvät tunnekokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta tutkimusten mukaan musiikinkuuntelu on yksi suosituimmista viihteen, taiteen ja fiktion muodoista, jonka äärelle ihmiset hakeutuvat hakemaan lohtua vaikeissa elämäntilanteissa. Myös aktiivisempaa musisointia, kuten laulamista, soittamista tai laulunkirjoittamista, voi hyödyntää tehokkaasti surun käsittelemisessä.

Miksi musiikki toimii tunnetyöskentelyn apuvälineenä?

Musiikin emotionaalinen voima johtunee siitä, että musiikin on havaittu aktivoivan samoja aivoalueita, joita tunnekokemuksissa yleensäkin aktivoituu. Ilmiöllä on myös vahva sosiaalinen ulottuvuus, koska tunteet tyypillisesti liittyvät muihin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin, joten musiikki voi muistuttaa näistä kuulijan omien konkreettisten muistojen tai muiden assosiaatioiden kautta. Koska musiikki on fysikaalisesti värähtelyä, sitä aistitaan muutenkin kehollisesti kuin pelkästään korvilla, joten on mahdollista, että pelkkä musiikin läsnäolo muistuttaa toisen ihmisen läsnäoloa, mikä voi olla jo itsessään lohdullista.
 

Fysikaalisten elementtien lisäksi musiikki yhdistyy yleensä johonkin tarinaan, joko suoraan sanoituksien kautta tai implisiittisemmin musiikillisena ilmaisuna, jolla voidaan esimerkiksi imitoida jotain tiettyä tunneilmaisua. Kuulija voi ikään kuin ”sovittaa” tähän ilmaisuun niitä henkilökohtaisia tuntemuksiaan, joita elämän kriisitilanteessa kokee. Kriisiin liittyvät tunteet ovat tyypillisesti ennen kokemattomia ja siitäkin syystä todella vaikeita ilmaista sanallisesti edes itselle saati muille. Näissä tapauksissa musiikki voi kertoa kuulijalle, mitä epämääräiset ahdistuksen tunteet voivat tarkoittaa, tai että mitä kriisiin johtanut elämätilanne voi ylipäätään merkitä, ja kuinka siitä kenties tulisi selvitä eteen päin. Laulettu musiikki lyriikoineen on helpoimmin tulkittavissa tällaisena tunteiden sanoittajana, mutta pelkkä instrumentaalimusiikki voi toimia tässä tarkoituksessa samalla tavalla. Musiikin ilmaisemat asiat kun ovat usein proosaa epämääräisempiä, joten jokainen kuulija voi tulkita niiden merkityksiä omalla tavallaan juuri omaan tilanteeseensa sopivaksi. Aktiivinen musisointi, esimerkiksi valmiiden kappaleiden laulaminen tai omien tunteiden pukeminen itsetehdyn laulun muotoon, toimii tällaisessa sanallistamisessa ehkä vieläkin tehokkaammin, mikäli surija tuntee musisoinnin itselleen luontevaksi tavaksi ilmaista itseään.


Surutyötutkimuksissa puhutaan usein kiintymyssuhdeteorioista, jonka mukaan identiteettimme ja kokemuksemme olemassaolosta rakentuu pitkälti muihin ihmisiin liittyvien kiintymyssuhteiden varaan. Jos tällainen kiintymyssuhde katkeaa esimerkiksi eron tai kuoleman johdosta, on se psyykkisesti kokijalleen valtava järkytys ja henkilökohtainen kriisi. Kiintymyssuhteen toisen osapuolen puuttuminen johtaa tilanteeseen, jossa minuus joudutaan määrittelemään uudella tavalla, ja tämä prosessi vaatii aikaa ja psyykkistä työtä. Tällaisessa tilanteessa ihminen voi luoda tilapäisen kiintymyssuhteen ihmisiin tai ihmisenkaltaisiin asioihin, ikään kuin korvaamaan menetettyä todellista kiintymyssuhdetta niin kauan, että kokemus itsestä on jälleen eheytynyt ja tavat toimia maailmassa, johon menetetty ihminen ei enää kuulukaan, on uudelleen määritelty. Musiikki voi toimia myös tällaisena tilapäisenä korvikkeena juuri edellä mainittujen inhimillisten elementtiensä johdosta. Musiikkitallenteen yksityinen kuuntelu, joka tutkimusten perusteella näyttäisi olevan yleisin lohduttautumisen muoto, voi tarjota turvallisen ympäristön omien tunteiden ja ajatusten läpikäymiselle; koska musiikki ei se sano vastaan tai reagoi mihinkään mitä kuulija tekee, sitä voi ikään kuin käyttää empaattisena ymmärtäjänä tarvitsematta pelätä torjuntaa tai omien kokemusten haastamista, joita toisen ihmisen kohtaaminen taas voisi aiheuttaa. Musiikkia voi siis tietoisesti kuunnella osana surutyötä ja käsitellä sen avulla omaa tilannettaan sekä siihen liittyviä tunteita. Monet meistä tekevätkin ns. itsehoidollista surutyötä eri tavoin, joista yksi, ja tutkimusten mukaan paljon käytetty tapa, on juuri musiikin oma-aloitteinen, itsenäinen kuunteleminen ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta, ohjeistusta tai muiden ihmisten liittymistä tilanteeseen. Ihminen saattaakin joskus kokea surun hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi ja haluta tästäkin syystä tehdä surutyötä yksin. Yksilöllisestä tilanteesta ja surua aiheuttavaan kokonaisuuteen liittyvistä erityistekijöistä johtuen, ihminen voi kokea myös omat voimavaransa riittämättömäksi ja tarvitsevansa ulkopuolista tukea surutyöhönsä. Musiikkiterapian kontekstissa on kehitetty erilaisia menetelmiä, joilla surua voidaan käsitellä ammatilliseen toimintaan ja menetelmiin perustuen. Musiikkiterapiassa käytetään niin yksilö- kuin ryhmämuotoisia menetelmiä. Itsenäiseen surutyöskentelyyn verrattuna suurin ero lienee tällöin käsittelyyn liittyvä vuorovaikutuselementti (terapeutti-asiakas/asiakkaat) sekä tietynlainen systemaattisuus, joka rakentuu musiikkiterapeutin työn ammattimaisesta luonteesta, musiikkiterapian rakenteista ja menetelmistä.
 

Lohduttavan musiikin piirteet

Mitään musiikillista kaavaa sellaiselle musiikille, joka takuuvarmasti lohduttaisi kaikkia, ei ole olemassa. Surullisen musiikin stereotyyppiin kuuluu tietysti esimerkiksi mollisävellaji, hidas tempo, pehmeät sävyt ja äänenvärit, suppeat melodialinjat, laskevat sävelkulut, hiljainen äänenvoimakkuus, sekä surullisiin asioihin viittaavat sanoitukset. Emotionaalisesti kaikkein vaikuttavinta musiikkia on kuitenkin yleensä ihmisen oma lempimusiikki.

Usein lohtumusiikki on sellaista, joita kuulijat itse kuvailevat ”surulliseksi musiikiksi”, mutta kaikki eivät halua kuunnella melankolisena pitämäänsä musiikkia ollessaan itse surullisia. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että tämä jopa jakaa ihmisiä melko jyrkästi. Jotkut henkilöt suorastaan välttelevät surullisen kuuloista musiikkia, ja pyrkivät päin vastoin kuuntelemaan jotain iloista tullakseen paremmalle mielelle tai välttyäkseen ajattelemasta suremaansa asiaa. Toiset taas saattavat suosia nimenomaan aggressiivista musiikkia, joka toimii hyvänä kanavana negatiivisten tunteiden ilmaisulle. Joskus iso kriisi elämässä, erityisesti läheisen kuolema, voi saada ihmisen välttämään kaikkea musiikkia: aiemmin tärkeäksi koettu musiikki voi kokonaan lakata tuottamasta iloa tai lohtua, tai saada kuulijan jopa ahdistumaan esimerkiksi juuri menetettyyn ihmiseen liittyvien muistojen tai musiikin muun tunneilmaisun johdosta. Jotkut henkilöt taas saattavat kuunnella jopa pakonomaisesti itselleen surullisen kuuloista musiikkia ilman, että se tuottaa heille lohtua, vaan voi jopa päin vastoin johtaa pidemmän päälle haitalliseen ahdistuksessa vellomisen, mikä ei edistä toipumista. Näiden eroavaisuuksien taustalla voi olla esimerkiksi joihinkin persoonallisuuspiirteisiin liittyviä seikkoja, mutta asiaa ei tunneta vielä kovin hyvin.

Musiikin käyttäminen sururyhmässä

Suru on pohjimmiltaan luonnollinen reaktio erilaisiin menetyksiin ja aika yhtenäinen käsitys vallitsee ammattilaispiireissä siitä, että surua ei olisi hyvä pyrkiä ”väistämään” tai tukahduttamaan. Tukahdutettu suru voi esimerkiksi johtaa toiminta- ja käyttäytymismalleihin, jotka saattava olla haitallisia. Esimerkiksi ihmissuhteen menettämisen jälkeen tapahtuva, liian nopea siirtyminen uuteen ihmissuhteeseen voi osin olla surun tukahduttamista ja toimia monin tavoin uutta ihmissuhdetta vastaan. Toisaalta suru voi myös patologisoitua, jolloin ihminen jää ikään kuin kiinni siihen. Myös tällöin seurauksena voi olla toiminnan ja käyttäytymisen tasolla epäterveitä piirteitä. Vanha kansa on todennut, että surun pitää nähdä kaikki vuodenajat. Toisin sanoen, on pidetty melko normaalina sitä, että ihminen potee suruaan melko voimakkaastikin yhden vuoden ajan ja että sen myös lähiyhteisö on ymmärtänyt. Jonkinlaisena perussääntönä voisikin ehkä pitää sitä, että mikäli surutyö ei ole merkittävästi edistynyt vuoden kuluessa, voisi olla syytä turvautua ammattiapuun.

Suru ei toki ole pelkästään negatiivinen tunne. Etenkin musiikin kautta käsitellyssä surussa on havaittu olevan paljon myös lohduttavia ja voimaannuttavia piirteitä. Tutkijat ovatkin viime aikoina alkaneet pitää musiikin kautta tapahtuvaa surun käsittelyä aivan omanalaisenaan ilmiönä, johon liittyy paljon myös korjaavia ulottuvuuksia. Tutkijat eivät myöskään tässä kontekstissa leimaa musiikillista surua kategorisesti negatiiviseksi tunteeksi.

Musiikkiterapian piirissä sururyhmät on havaittu varsin toimiviksi. Surun käsittelyn eri vaiheissa olevat ryhmän jäsenet voivat tuoda esiin kokemuksia, jotka lisäävät yhteistä ymmärrystä suruprosessin eri vaiheista ja surun kanssa elämisestä näissä vaiheissa. Tiedetään myös, että jakaminen sinänsä – tietyn yhteisen, yleisinhimillisen kokemuksen jakaminen – on terapeuttista sinänsä. Suru on juuri tällainen prosessi. Se kohtaa meitä kaikkia jossain elämän vaiheessa ja näin ollen jokaisella ihmisellä on asiaan kontaktipinta. Tämä lähtökohta on hyvin oleellinen jakamisen idealle.

Musiikinkuuntelua voi käyttää sururyhmän toiminnassa, mutta edellä mainitut yksilölliset erot on hyvä ottaa huomioon toimintaa suunnitellessa. Osallistujien omien musiikkivalintojen suosiminen voi olla suremiseen liittyvien tunteiden ilmaisemisen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Aikuisten surijoiden ryhmässä musiikin käyttö muistelun apuvälineenä on tehokas tapa palauttaa menneitä tapahtumia mieleen ja jakaa muistoja muun ryhmän kanssa. Musiikin käyttö voi olla vertaisten kesken jaettua musiikinkuuntelua tai yhdessä laulamista ja/tai soittamista, mikäli aktiivinen musisointi tuntuu ryhmäläisistä luontevalta. Yhdessä laulaminen ja soittaminen ovat myös potentiaalisia välineitä lisäämään myös ryhmän keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten musiikkia voi hyödyntää luottamuksen rakentamisessa ja turvallisen ryhmän luomisessa.


Varsinkin lapsilla, joiden voi olla aikuista vaikeampi ymmärtää tai sanallistaa tuntemuksiaan, musiikinkuunteluvoi lisätä suremisesta järkkynyttä perusturvallisuuden tunnetta; laulamalla lapsi saattaa puolestaan pystyä käsittelemään asiaa ja ilmaisemaan tunteitaan paremmin kuin kertomalla asioista suoraan. Terapeuttinen laulunkirjoittaminen on tutkimusten perusteella myös hyvin tehokas tapa käsitellä kuolemaa ja menetystä niin nuorilla kuin aikuisillakin, mutta tällaisen toiminnan ohjaaminen saattaa vaatia sekä ryhmäläisiltä että ohjaajalta hieman enemmän musiikillista harrastuneisuutta kuin vaikkapa musiikinkuuntelu.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että kaikki eivät kenties halua tai edes pysty olemaan musiikin kanssa tekemisissä akuutin suremisen hetkellä. Lohdulliseksi koettu musiikki saattaa myös tuntua niin henkilökohtaiselta asialta, ettei sitä haluta jakaa muiden kanssa.

Lähteitä:
DiMaio, Lauren P. ja Economos, Alexa. 2017. ”Exploring the role of music in grief.” Bereavement Care 36, no. 2: 65–74.

Erkkilä, Jaakko. 2016. ”Musiikkiterapiasta, musiikkipsykoterapiasta sekä niihin liittyvästä koulutuksesta ja tieteellisestä toiminnasta.” Psykoterapia, 1.

Erkkilä, Jaakko. 2003. ”Musiikkiterapian mahdollisuudet lapsen surussa.” Teoksessa Surevan lapsen kanssa, toimittaneet Jaakko Erkkilä, Tiina Holmberg, Sirkku Niemelä, ja Hilkka Ylönen, 16–55. Helsinki: Suomen mielenterveysseura.

Peltola, Henna-Riikka. 2018. ”Lauluja surullisin sävelin elämästä luopumisesta”: musiikki kuoleman ja surun merkityksellistäjänä suomalaisten suremisessa ja siihen liittyvissä rituaaleissa. Thanatos, 7, no. 1: 32–67.

Tiedot kirjoittajista:
Henna-Riikka Peltola (FT) on musiikintutkija ja musiikkitieteen yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hänen tutkimusalansa on musiikin emootiotutkimus, ja hän on tutkinut spontaania musiikin käyttöä suremisprosesseissa.Jaakko Erkkilä (FT) on koulutukseltaan musiikki- ja psykoterapeutti (VET). Hän toimii musiikkiterapian professorina Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hänen keskeisin tutkimusalansa on musiikkiterapian vaikutusten tutkimus

Päivitetty