Teodikea

Teodikea (kr. theos – Jumala, dike – oikeus)

Teologian ja uskonnonfilosofian paradoksi, ongelma tai perustelu, jossa lähtökohtana on kristinuskon näkemys kaikkivaltiaasta ja kaikkihyvästä Jumalasta sekä syntiinlankeemuksen alaisesta maailmasta.

Jumala tahtoo vain hyvää syntiinlankeemuksen alaisen maailman pahuudesta huolimatta. Paradoksi eli ristiriitainen vastakkainasettelu syntyy, jos nämä lähtökohdat nähdään toisensa poissulkevina. Eli voidaan esittää paradoksaalinen kysymys, miksei Jumala poista maailmasta pahaa, jos Hän on kaikkivaltias ja kaikkihyvä. Toisin sanoen miksei Hän ole oman olemuksensa vuoksi pakotettu poistamaan maailmasta pahaa oman kaikkivaltiutensa ja kaikkihyvyytensä vuoksi.

Vastakkainasettelu muodostuu ongelmaksi, jos paradoksissa esitetyt olettamukset estävät niiden yhtäaikaisen olemassaolon ja toteutumisen. Ongelmaksi viime kädessä tiivistyy Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden suhde, joiden ei nähdä olevan samanaikaisesti totta, koska näkyvän maailman pahuus on totta. Maailman pahuudesta tulee tällöin argumentti Jumalan olemuksen pohdinnassa ja vasta-argumentti Jumalan hyvyydelle.

Teologiassa teodikea on myös perustelu, jolla osoitetaan Jumalan olevan oikeudenmukainen ja hyvä, vaikka maailmassa onkin pahuutta. Toisin sanoen perustelun tarkoituksena on oikeuttaa hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan uskominen, vaikka näemmekin maailmassa tapahtuvan pahaa. Teodikea liittyy näin myös kysymykseen ihmisen vapaasta tahdosta suhteessa Jumalaan. Paha on maailmassa ihmisen syntiinlankeemuksen tuloksena, mikä ei kuitenkaan merkitse estettä Jumalan kaikkivaltiudelle ja hyvyydelle.

Kristinuskossa Jumalan pelastussuunnitelma ja lupaus iankaikkisesta taivasten valtakunnasta ovat osoitus Jumalan hyvästä tahdosta ja rakkaudesta pahuuden alla kamppailevaa ihmiskuntaa kohtaan.

Teodikea-käsite on peräisin Gottfried Leibnitzin teoksesta Essais de théodicée sur la bonté de Dieu, vuodelta 1710.