Seurakunta ja kunta

Varhaisella keskiajalla Suomessa paikallishallinnon perusyksikkö oli pitäjä eli paikallisseurakunta, jonka asioista päätti kirkonkokous kirkkoherran johdolla. Kokouksen tehtäviin kuuluivat kirkollisten asioiden lisäksi köyhäinhoito, kansanopetus ja järjestyksenpito.

Vuonna 1865 perustettiin kunta paikallishallinnon yksiköksi hoitamaan maallisia tehtäviä. Seurakunnille jäi kirkollinen työ sekä vahva kasvatuksellinen ja sosiaalinen asema.

Seurakunnat ja kunnat tekevät tiivistä yhteistyötä. Kirkon nelivuotiskertomuksen (Osallistuva luterilaisuus) mukaan vuonna 2015 yli kolme neljäsosaa (78 %) seurakunnista teki diakonian alalla säännöllistä yhteistyötä kuntien kanssa ja reilusti yli puolet (58 %) myös järjestöjen kanssa.

Diakoniabarometri tarkentaa kuvaa yhteistyöstä siten, että yleisin yhteistyötaho kunnassa on yleensä sosiaalitoimi, jossa varsinkin toimeentulotukiyksikkö, kotisairaanhoito, kotipalvelu, lastensuojelu ja vammaispalvelu ovat tärkeitä yhteistyötoimijoita. Jos taas tarkastellaan kuntayhteistyön ulottuvuuksia diakonian työmuotojen kannalta, monipuolisinta yhteistyö on vanhustyössä, omaishoitajien tukemisessa, vammaistyössä ja mielenterveystyössä.