Sanomakellot

Kuolemantapauksista kertovat sanomakellot ovat osa kuolemaan liittyvää kirkonkellojen soittoperinnettä. Sanomakellot (myös sielunkellot) on soitettu jonakin arkipäivänä kuoleman jälkeen. Niissä näkyivät entisajan säätyerot. Eri yhteiskuntaluokkien vainajille soitettiin eri aikana aamupäivästä, myös soittojen lukumäärä ja pituus vaihtelivat. Tavallisimmin soitettiin kahdella kellolla siten, että miehelle soitto alkoi suurella ja naiselle pienellä kellolla. Vainajan sukupuolen lisäksi tarkkaavainen kuulija saattoi päätellä myös vainajan kuoliniän kellon lyöntien ja tahdin perusteella.

1900-luvulla vainajien erottelusta sanomakelloissa on pitkälti luovuttu. Toisen maailmansodan jälkeen sanomakelloperinteestä on paikoin luovuttu kokonaan, mutta monissa seurakunnissa sanomakelloja soitetaan yhä. Sanomakelloja soitetaan yleensä noin kymmenen tai viisitoista minuuttia. Suurin osa tästä ajasta on jokaisen vainajan kohdalla samanlaista soittoa. Käytännöt kuitenkin vaihtelevat merkittävästi seurakunnittain.

Kirkonkellojen soitto kuolintapauksen ilmoittamiseksi on ollut eri muodoissaan käytössä jo keskiajalta lähtien. Niiden soitosta on voinut aikanaan kuulla paljon muutakin kuin vainajan iän ja sukupuolen. Erityisiä käytäntöjä oli myös piispan, papin tai kuninkaan kuolemasta ilmoittamiseen. 1500- ja 1600-luvuilla erityisesti kuninkaansoitot saattoivat kestää pitkään ja niitä toistettiin päivittäin jopa kuukauden ajan. Samoin Venäjän vallan aikana soitettiin erityisiä kelloja keisarillisen perheen jäsenien muistoksi.

Kellojen soiton tarkoituksena on kuolemasta ilmoittamisen lisäksi myös muistuttaa kuulijoita omasta kuolevaisuudestaan. Sanomakellot voi ottaa kehotuksena rukoukseen ja edesmenneiden läheisten muistamiseen. Saattokelloja puolestaan soitetaan hautaan siunaamisen yhteydessä.