Areiolaisuus

Areiolaisuus on saanut nimensä 300-luvulla vaikuttaneesta Aleksandrian presbyteeri Areioksesta (k. 336), ja sillä tarkoitetaan hänen opetuksiinsa pohjautuvaa ajattelutapaa. 300-luvulla käytiin opillinen kiista, jota on pidetty yhtenä kristillisen kirkon merkittävimmistä kiistoista. Siinä oli kyse kolminaisuusopista ja Kristuksen luonteesta eli kristologiasta. Areios opetti, että Kristuksessa ihmiseksi tullut Sana on eri olemusta kuin Isä. Kristuksen katsottiin kuuluvan luomakuntaan ja olevan siten Jumalan alapuolella. Hänen opetuksensa mukaan vain Isä on syntymätön, iankaikkinen. Opetus poikkesi myöhemmin vakiintuvasta kolminaisuusopista, jonka mukaan Jumalalla on kolme keskenään samanarvoista persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi eli heresiaksi. Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 325 jKr. katolinen oppi Kristuksen olemuksesta vakiinnutettiin muotoon ”syntynyt, ei luotu” ja ”Isän kanssa yhtä olemusta” (Nikean uskontunnustus).

Nikean kirkolliskokouksen päätös vahvistettiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Samalla selvennettiin kristillistä oppia Pyhästä Hengestä. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suhde lausuttiin muodossa ”yksi olemus, kolme persoonaa”. Tämän jälkeen areiolaisuus menetti huomattavasti merkitystään. Se ehti kuitenkin levitä germaanien keskuuteen.