Saavu Kirkkoposti -podcast

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja, olen seurassanne sellaisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tällä kertaa Saavu Kirkkoposti nimensä mukaisesti käsittelee saavutettavuutta ja kirkkohan meillä on aiheena, nimittäin Turun hiippakunnassa on piispan vaalit ja sain haastateltavakseni kaikki neljä ehdokasta Teamsin välityksellä ja kyselin saavutettavuudesta.

Piispaehdokkaina ovat Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra, Kaisa Huhtala Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra, Jouni Lehikoinen Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra ja Mari Leppänen Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani.

Kyselin kaikilta ehdokkailta viisi kysymystä saavutettavuudesta ja tässä sitten pidemmittä puheitta lähdetään ensimmäiseen Teams -haastatteluun ja ensimmäisenä vuorossa on Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Heikki Arikka: Se on hyvin monitahoinen käsite, minä ajattelen, että se tarkoittaa kaikkea tai pitäisi tarkoittaa kaikkea kirkon työtä mitä me teemme. Kirkko tai seurakunta on olemukseltaan sellainen, että sen pitää olla kaikille soveltuva ja sitä kautta kaikkien saavutettavissa. Ymmärrän sen näin, että tämä saavutettavuus tarkoittaa sitä, että seurakunnan toiminta tai työ mitä tehdään, niin sen pitää olla kaikkien saatavilla ja saavutettavissa niin laajalti kuin se on mahdollista.

Tuomo Burman:  Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Heikki Arikka: No ajattelen, että...tai itse asiassa kaikki, aivan kaikki. Se, että tämä inhimillisen todellisuuden moninaisuus pitää näyttäytyä myös vahvasti seurakunnassa ja kirkossa ja se, että meillä ihmisillä voi olla erilaisia rajoitteita tai haasteita ja kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Tämä asettaa meille kirkossa tai seurakunnissa omat haasteemme siinä, että miten suunnitellaan tiloja ja toimintoja, että tämä saavutettavuus olisi mahdollista mahdollisimman laajalle joukolle mahdollisimman usein.

Ja ajattelen, että tästä hyötyy nimenomaan kaikki. Tulee se elämän rikkaus siitä, että mitä useampi ihminen pystyy olemaan yhtä aikaa tasapuolisesti läsnä ja koolla.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Heikki Arikka:  No varmaan hyvin monia asioita, että usein varmaan saavutettavuudella ensisijaisesti olen kuullut, että sitä käytetään tällaisten fyysisten tilojen suunnittelussa tai korjaamisessa, tai ajatellaan fyysisiä esteitä ja sitä kautta saavutettavuutta, että ei ole paljon portaita tai kynnyksiä ja niin edelleen, että pääsee myös osallistumaan pyörätuolilla tai muilla apuvälineillä paremmin tulemaan kirkon tiloihin mukaan ja sisälle.

Mutta minä ajattelen, että se on, saavutettavuus on paljon laajempi käsite. Mä olin monta vuotta Turun seurakuntayhtymän vammaisneuvoston jäsen ja siellä pääteemana oli nimenomaan tämä saavutettavuuden edistäminen seurakuntayhtymän toiminnassa ja kirkoissa. Siellä oli hyvin monien eri järjestöjen edustajia ja hyvin monenlaisia ihmisiä ja siellä tämän neuvottelukunnan jäsenenä havahduin siihen kuinka laaja käsite saavutettavuus on ja kuinka monia erilaisia asioita pitää ottaa huomioon ja kuinka laajasti pitää ymmärtää mistä mahdollisista rajoitteista on kysymys ja miksi saavutettavuus on niin tärkeä.

Ja ajattelen, että siihen liittyy näiden fyysisten rajoitteiden purkaminen tai huomioiminen, niin sen lisäksi myöskin paljon muuta tällaista toiminnallista ohjattavuutta siihen, että miten voidaan huomioida saavutettavuus mahdollisimman laaja-alaisesti. Ajattelen, että tässä on jotenkin käynyt vähän niin kuin vahingossa tänä vuonna tämän koronan takia niin seurakunnat ovat muun muassa lisänneet paljon videotyöskentelyä, striimien tekoa, hartauksien pitoa tuonne nettiin ja ainakin meillä ovat osallistumismäärät kasvaneet huomattavasti siitä mitä vaikka normaali Jumalan palvelus osallistujamäärä on kirkossa tavallisena sunnuntaina.

Niin se on moninkertainen se sama Jumalanpalvelus kuin se on näytetty netissä videona ja ajattelen, että se kertoo siitä saavutettavuudesta, että sitä pystyy kuuntelemaan vähän kuin radio-ohjelmaa tai sitä pystyy katsomaan, siinä on myös tekstitys, pystyy sitä kautta osallistumaan ja ajattele, että sen saavutettavuus on näissä videoiduissa Jumalan palveluksissa hyvin toteutunut.

Ja ajattele, että jos nyt ajatellaan, että tästä koronasta on jotain siunauksellista ollut, niin se on ehdottomasti tällä saavutettavuus puolella on tapahtunut sellaisia toiminnallisia hyppäyksiä, että moni toiminta missä on saattanut olla kynnys, ihan konkreettinen kynnys kirkon ovella, niin niitä kynnyksiä on nyt madallettu.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Heikki Arikka: Ajattelen, että hyvin monellakin eri tasolla. Yksi on se, että näistä asioista puhutaan ja näitä saavutettavuus asioita pidetään esillä ja siinä piispalla on merkittävä esimerkin voima, rooli ja asema, että piispa pystyy ottamaan näitä asioita esille, muistuttamaan ihmisiä ja kirkon toimijoita, kun suunnitellaan tiloja tai toimintoja. Ja jotenkin piispa pystyy muistuttamaan niitä elämän arvokkuudesta ja elämän moninaisuudesta, että nämä saavutettavuus asiat tulevat huomioiduiksi mahdollisimman laajalti niin puheissa kuin teoissa ja toiminnan suunnittelussa.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Heikki Arikka: Joo ja tässä on varmaan eroja, että seurakuntien tai kirkkojen välillä. Varmaan on kirkkoja ja seurakuntia, joissa on kirkkoja, joissa saavutettavuus on pystytty ottamaan paremmin huomioon vaikka tilojen tai silmukoiden kautta, että pystytään huomioimaan erilaisia ryhmiä. Meillä oli ainakin silloin kun olin vammaisneuvoston jäsenenä, niin meillä yksi sellainen hanke...minä en nyt valitettavasti tiedä mikä on sen hankkeen laita tällä hetkellä, en ole sitä seurannut viime vuosina, mutta siinä oli ajatusta, että joka kirkkoon pitäisi saada näkövammaiselle sopiva virsikirja, sellainen piste...varmaan ehkä paremmin tiedät mistä kirjasta on kysymys, mutta sellainen pistekirjoituksella oleva virsikirjan versio.

Näin ollen sitä kautta palveltaisiin muun muassa tätä kohderyhmää paremmin ja ajatus oli silloin siinä, että jokaiseen kirkkoon voisi päästä apuvälineiden kanssa yksin ja jokaisessa kirkossa olisi tällainen silmukka, induktiosilmukka ja jokaisesta kirkosta löytyisi virsikirjat, mitkä olisivat sormi -lukutekniikalla luettavissa ja voisi sitä kautta osallistua lauluun.

Se, että onko näin toteutunut niin arvelisin, että ei ole ihan toteutunut valtakunnallisesti vaan tässä on valtavia alueellisia ja seurakunnallisia eroja. Varmaan sellainen iso teko olisi, jos me voisimme joku päivä kirkossa sanoa, että nyt ainakin tältä osin saavutettavuutta on edistetty, että nämä fyysiset esteet olisivat joka paikassa ratkaistu.

Tiedän, että tämä on vähän haastavaa, koska meillä on vähän vanhojakin kirkkorakennuksia, joiden rakenteiden muuttaminen voi olla vähän haastavaa, mutta viime kädessä kysymys on ikään kuin ihmisten asenteesta ja tahtotilasta ja aika monet tällaiset rakennustekniset asiat ovat kyllä ratkaistavissa, jos tahtotilaa ja näkemystä johonkin asiaan löytyy.

Ehkä sellainen ensimmäinen asia niin ajattelen, että ehkä se asenteiden muuttamisen puolella on se, että tätä saavutettavuus asiaa pidetään riittävän vahvasti ja äänekkäästi esillä, että tämä ajatus menee ikään kuin läpi koko kirkon riittävän hyvin.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Heikki Arikan vastauksia saavutettavuus -kysymyksiin.

Seuraavaksi sitten vuoron saa Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra Kaisa Huhtala.

Tuomo Burman:  Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Kaisa Huhtala: Se on hyvä ja selkee kysymys. Saavutettavuus, josta nyt puhutaan paljon on varmaan aika monenlaista. Ehkä se on ihan ensimmäiseksi se on sellaista esteettömyyttä, että ihminen pystyy tulemaan hyvin kirkon tilaan, jos hän kulkee pyörätuolilla tai käyttää rollaattoria ja hän myöskin pystyy siis tulemaan vaikka alttarille ehtoollispöytään, tämähän on se ihmisillä tosi iso kysymys monta kertaa ihan kirkon valinnassakin, että pystyykö helposti ja yksinkertaisesti tulemaan.

Sittenhän se voi olla vaikka tämän tyyppisiä kysymyksiä, että miten on kuuluvuus, miten on se sijainti, että näetkö vaikka alttarille ja onko sijoittelu sellainen helppo ja miellyttävä. Sitten ehkä saavutettavuus voi olla myöskin vähän tällaista, vois ajatella, että liittyy myöskin tähän turvallisen tilan -käsitteeseen. Siihen ajatukseen, että sinä uskallat tulla ilman, että on ajatus se, että sinua joko jonkin vammaisuuden tai jonkin mielipiteen tähden jollain tavalla huomautellaan, että saavutettavuus on myöskin sitä.

Tottakai se on myöskin näissä kaikissa nettisivuissa, Facebookissa, Instagramissa tai normi nettisivuissa se, että on tekstitystä videossa tai on mahdollista klikata jotakin kuvaa ja sinä saat siihen sen, että näkövammainen ihminen pystyy kuulemaan sen kuvauksen siinä. Tällaisia asioita nyt ehkä ensimmäisenä saavutettavuudesta kirkossa.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Kaisa Huhtala: No minä vastaisin tähän mielelläni, että kaikki hyötyvät. Eli saavutettavuus ei ole vain yhden, jos halutaan sanoa jonkin marginaaliryhmän saavutettavuutta, vaan se etu ja hyöty on kaikilla ehkä juuri sen tähden, että silloin yhteisöllisyys lisääntyy. Jos kirkko on saavutettava ja turvallinen, niin silloin se on kaikkien hyöty, koska silloin jokainen uskaltaa ja pystyy tulemaan ja se antaa jokaiselle ihmiselle ajatuksen siitä, että minä voin tulla.

Vaikkapa ihan sellaisena esimerkkinä, että kun meillä on tavallinen messu niin ihmiset tietävät, että he voivat tulla vaikka vähän myöhässä, he voivat lähteä välillä kävelemään pihalle, jos tuntuu etteivät he jaksa istua, että kukaan ei ihmettele sitä, että toiset tulevat ja menevät. Eli saavutettavuus on kaikkien hyöty siinä, että me voimme olla ja saapua sellaisina kuin nyt ollaan erilaisten omien henkilökohtaisten asioittemme kanssa ja se lisää sitä yhteisöllisyyttä, joka tulee toinen toisen kunnioittamisesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Kaisa Huhtala: Minä ajattelisin, että ensimmäiseksi pitäisi ehkä sanoa, että se on asioiden huomaamista. Eli se on asioiden huomaamista siitä näkökulmasta mikä ei ole ihan juuri sinun oma, et pystyt ajattelemaan toisen ihmisen osalta tilannetta. Joko se voi olla sitä, että huomataan se, että paikalla voi olla joku, jonka on vaikea kuulla ja jos hän pyytää kertaalleen, että voisitko puhua selkeämmin niin sitten muistetaan se.

 Tai jos on kysymys jostakin, mikä helpottaa toisen ihmisen elämää, niin muistetaan se eikä vain sitä hetkeä kun se ihminen puhuu tai sanoo siitä vaan koko ajankin. Eli se, että yrittää ajatella eri ihmisten näkökulmasta ja voisiko ajatella, että tässäkin on se sama mikä aina on, että älä ajattele toisen puolesta vaan kuule toista. Eli se, että jos otetaan nyt vaikka se, että joku on näkövammainen niin sinä et rupea esittämään, että joo minä tiedän tämän jutun vaan sinä kuulet sen, että mikä on nyt oikeasti se asia mitä pitää huomata.

Minä olen itse esimerkiksi opin todella paljon nuorena pappina ystävältäni Hannes Tiiraalta, joka hyvinkin selkeästi selitti asioita ja se, että sinä et ajattele ja kuvittele toisen puolesta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Kaisa Huhtala: No ajattelisin sillä tavalla, että tässäkin niin kuin aika monessa muussa asiassa on kysymys asenteesta, että jos haluaa ymmärtää ja haluaa vaikuttaa, niin se on se ykkösjuttu. Voihan tässä nyt ottaa esimerkiksi vaikka ministerin, jonka aikana viittomakielen asema on tullut ihan toisenlaiseksi, koska hänellä on asiaan ymmärrystä ja tottakai voi esimerkiksi piispa vaikuttaa vaikka piispan tarkastuksissa tai muissa tilanteissa, joissa kohtaa seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä, seurakuntalaisia. Olemalla kiinnostunut kysymällä, kuulemalla, itse havainnoimalla ja vaikuttamalla omalla asennoitumisella ja kannanotoilla siihen millä tavalla toivotaan, että kirkko on oikeasti saavutettava.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Kaisa Huhtala: Se on erinomaisen mielenkiintoinen kysymys ja tähän voisi varmaan ottaa ihan mitä tahansa, mutta minulla aivan ensimmäisenä nousi mieleeni nää selkokielisen uutisointi, että siis meillähän on täällä paikkakunnalla Pertti Rajala tehnyt erittäin ansiokasta työtä selkokielisiin julkaisuihin ja minulla ensimmäisenä nousi tässä nyt esimerkiksi nämä kirkon tiedotuskeskuksen lähettämät uutiset. Olen todella paljon tekemisissä ihan päivittäin ihmisten kanssa, jotka eivät ole alunperin suomalaisia, suomi ei äidinkieli ja jotka kuitenkin puhuvat, kirjoittavat ja ymmärtävät hyvin suomea ja kun heidän kanssaan käy joitakin tekstejä läpi niin huomaa, että pitäisi olla enemmän selkokielistä uutisointia olemassa. Tottakai nettisivutkin, mutta puhun nyt nimenomaan tästä uutisoinnista ja sitten tämä liittyy myöskin siihen, kun puhutaan lukutaidosta, luetun ymmärtämisestä, että monta kertaa uutisoinnit mitä me ajattelemme, että nämä ovat selkeitä niin ne eivät avaudu ihmisille, jotka ovat koulunsa käyneitä, mutta kuitenkin se luetun ymmärtäminen ei ole sellainen mitä me ehkä kuvittelemme.

Minun vastaus tähän sinun kysymykseesi on se, että enemmän selkokielistä uutisointia.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Kaisa Huhtalan ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Sitten on vuorossa Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Jouni Lehikoinen: No tuota saavutettavuus on aika laaja käsite kaiken kaikkiaan, että ensimmäisenä tuli mieleen esteettömyys. Siitähän ollaan paljon puhuttu jo pidemmän aikaa kirkon elämässä, että fyysiset tilat pitäisivät olla esteettömiä, että ihmiset pääsevät osallistumaan Jumalanpalveluksiin ja seurantakuntatiloihin, siihen toimintaan mitä meillä on, mutta minä näen, että saavutettavuus on myöskin paljon paljon muuta. Nyt puhutaan tällä hetkellä tästä tiedollisesta saavutettavuudesta eli siitä, että ihmiset löytävät meidät, että jokaiselle on helppo löytää seurakunta sosiaalisesta mediasta, tietoo sen toiminnasta ja erityisesti tavallaan, että sitten netissä me ollaan saavutettavia joka tavalla, että tämä on sellainen haaste mikä tällä hetkellä tämä informaatiomaailman saavutettavuus kirkolla on olemassa.

Tottakai myöskin sitten käsitän saavutettavuudella myöskin sen, että myöskin niillä ihmisillä, jotka esimerkiksi ovat taloudellisessa ahdingossa, niin heillä olisi mahdollisuus ja oikeudet osallistua seurakunnan esimerkiksi leiritoimintaan, joka on maksullista. Tavallaan saavutettavuuden sisällä on monta eri käsitettä, myöskin käsitteet, jotka liittyvät ihmisarvoon ja tasa-arvoon.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Jouni Lehikoinen: No kyllä siitä hyötyvät ihan kaikki, että tuota niin jos kirkossa me saarnataan sitä, että kaikki ovat tervetulleita ja Jeesuksen luokse on jokainen ihminen huolimatta hänen taustastaan tai fyysisestä olemuksesta niin, jos me kirkossa rakennetaan esteitä sille todellisuudelle niin silloinhan se sotii meitä itseämme vastaan. Eli kyllä kirkon täytyy tehdä kaikki sen eteen, että se on saavutettava ja kaikki tästä hyötyvät. Siitä hyötyy kirkko ja siitä hyötyy jokainen seurakuntalainen ja jokainen ihminen, että meidät löytää ja me olemme saavutettavissa.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Jouni Lehikoinen: No saavutettavuus pitäisi olla ennen kaikkea enemmän kuin pelkkiä sanoja ja korulauseita, me olemme niitä viljelemässä kirkossa ihan tarpeeksi. Kaikki mitä me puhumme niin punnitaan siinä käytännön elämässä, käytännön ruohonjuuritason työssä ja kirkon jokapäiväisessä elämässä, eli tämä pitää sisällään sen, että me kirkossa panostamme esteettömyyteen, panostamme siihen, että me olemme saavutettavissa tuolla sosiaalisessa mediassa, informaatiomaailmassa.

Minä ajattelen myöskin meidän oman seurakunnan toiminnan kannalta, minä olen alusta asti täällä Turussa ajanut omassa seurakunnassani sitä linjaa, että pois virastoista kansan keskellä. Eli se, että me menemme sinne missä ihmiset ovat, sehän on saavutettavuutta myöskin. Meidät löytää kaduilta, kujilta ja kuppiloista, jopa jalkapallokentältä tai jääkiekkokentältä, missä ollaan läsnä kohtaamassa ihmisiä, että sanotaan arkipäivän elämässä tämä voisi näkyä tällä tavalla.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Jouni Lehikoinen: No piispan pitää ennen kaikkea olla itse esimerkkinä siinä asiassa. Pitäisi sitä asiaa esimerkiksi piispan tarkastuksissa hyvin esillä, puhua saavutettavuuden puolesta ja nähdä kokonaiskuva, että seurakunta ei ole vain sellainen kapee sektori tämän ajan keskellä vaan sen täytyy olla voin joka suuntaan, että sen täytyy olla saavutettava joka tavalla. Tämä on erityinen asia mistä piispa voisi pitää ääntä ja muistuttaa seurakuntia ja ennen kaikkea sitten tuota niin myöskin tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa pitää teemaa yllä. Kyllä piispan ääntä kuunnellaan vielä ihan eri tasolla kuin paikallisseurakunnan kirkkoherran ääntä.

Tuomo Burman: Mikä asia pitäisi ensimmäisenä saavutettavuus tekona tehdä kirkossa, jos ajatellaan näin laajasti?

Jouni Lehikoinen: Minä ajattelen, että tässä voisi olla moniakin vaihtoehtoja. Ensimmäinen vaihtoehto on tottakai se, että meidän tilat ovat esteettömiä ehdottomasti, jokaisella on kirkkoon ja seurakuntakoteihin ja -rakennuksiin esteetön pääsy. Se on ihan ensimmäinen asia. Toinen asia tietenkin on myöskin se, että tuolla informaatiomaailmassa me olemme saavutettavia ja meidän kielemme on selkeää. Jos minä ajattelen ihan ruohonjuuritason, meilläkin selkomessuja seurakunnassa on pidetty jonkin verran, niin esimerkiksi messuissa ihan yksinkertainen asia on se, että sanotaan virren, liturgi sanoo virren numerot aina ennen kuin lähdetään virttä veisaamaan.

Eli monista pienistäkin asioista me voimme saada isompia tekoja tämän kirkon sisällä, mutta jossakin on se ensimmäinen askel mitä täytyy ottaa ja ehkä ne menevät tällaisessa järjestyksessä minun ajatusmaailmassani.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Jouni Lehikoisen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Lopuksi vielä kuullaan Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että saavutettavuus on ihan meidän teologian ytimestä, koska siis kirkon tulisi olla olemukseltaan kaikki huomioon ottava ja myös sellainen, joka yksinkertaisesti se viesti, meidän viesti on tarkoitettu kaikille ihmisille. Eli ollaan ihan ydin asioiden äärellä, mutta sitten käytännössähän se saavutettavuus merkitsee kauheen erilaisia asioita, mutta jos puhutaan ihan tästä perus lähtökohdasta ja ehkä tulee mieli sanoa vielä sekin, että erityisesti minä ajattelen, että luterilainen kristinusko niin sehän on oikeastaan saanut alkunsa saavutettavuus kysymyksestä, että tavallinen ihminen, tavallinen kadunkulkija voisi ymmärtää Jumalan sanaa ja sitä on käännetty kansan kielelle ja opetettu niin, että ihmiset ymmärtävät.

Jotenkin minä ajattelen, että sen lisäksi, että saavutettavuus nousee kristillisen teologian ytimestä niin se on myös luterilaisuuden perus ajatuksia. Sitten toisaalta minä ajattelen, että luterilaisuuteen liittyy se ajatus, että usko elää ja kehittyy ja siksi se saavutettavuus käytännössä ja konkreettisesti tarkoittaa tänä aikana eri kysymyksiä kuin esimerkiksi silloin reformaation aikana.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Mari Leppänen: No siitähän tietysti hyötyy kaikki, mutta erityisesti he, jotka ovat tavalla tai toisella tulleet rajatuksi ulkopuolelle.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Mari Leppänen: Se voi tarkoittaa kauheen monenlaisia asioita, minulla tulee omasta työstäni tai omasta kotiseurakunnastani mieleen ihan konkreettisiakin asioita. Meidän hiippakunnassa on käynnissä tällainen hanke, jossa yksi keskeinen osa-alue on Jumalanpalvelus elämä ja kirkkotilojen uudistaminen ja siinä esimerkiksi tämä saavutettavuus kysymys on aika iso kysymys ja se tarkoittaa kauheen monenlaista saavutettavuutta. Toisaalta tätä esteettömyyttä ja sitten toisaalta saavutettavuutta esimerkiksi ilmapiirin kautta ja sillä tavalla, että se on jotenkin kaikki mukaan kutsuvaa.

Yksi sellainen käytännön esimerkki minun mielestä, joka hyvin kuvaa tähän saavutettavuuteen liittyvää problematiikkaa oli se, että yhdessä näistä kirkoista, jota meillä täällä isosti remontoidaan, niin ennen sitä remonttia päätettiin tehdä kokeilu kun siellä on se kirkkotila sellainen, että sen alttarin kaide on niin kuin pitää mennä portaat ylös ja sinne ei ole olemassa varsinaisesti mitään liuskaa, siinä on kyllä kaide ja sehän rajaa ihmisiltä sen, että aika moni ei pysty käymään ehtoollisella sen takia, että kokee sen hankalaksi ja ei halua herättää ehkä huomiota tai pyytää apua.

Sitten siellä tehtiin sellainen kokeilu, että ehtoollinen jaettiinkin seisaalleen siinä keskikäytävällä ja se oli kiinnostavaa kuulla miten ihmiset reagoivat siihen, että osa loukkaantui aika paljon, koska heille se kokemus siitä, että he saavat polvistua alttarille on kauhean tärkeä ja heidän oli vaikea asettua niiden ihmisten asemaan taas, jotka eivät ehkä vuosikymmeniin olleet päässeet itse ehtoolliselle. Minusta se on tällaisia kauhean konkreettisia asioita, jossa me havahdumme ajattelemaan asiaa niin kuin ei vain omasta näkökulmasta vaan toistemme näkökulmasta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että se piispan työhän on sitä sellaista seurakuntien työn tukemista ja kirkon työn näkyväksi tekemistä ja sitten viestintää, oikeastaan kaikilla näillä osa-alueilla piispa voi pitää esillä näitä kysymyksiä ja ihan lähtökohtaisesti se lähtee siitä, että piispan pitäisi puhua uskosta ja Jumalasta niin, että se on ymmärrettävää. Sitten minä ajattelen niin, että piispan tehtävä on myös ihan konkreettisesti edistää sitä, että ihmisillä, tämän ajan ihmisillä ei olisi esteitä, erilaisia esteitä sille, että he voisivat yhdessä toisten kanssa jakaa sitä uskoa Jumalaan ja kokemuksellisesti myös tulla yhteen.

Käytännössä minä ajattelen, että nyt esimerkiksi kun kerroin tästä meidän hankkeesta, niin meillä piispa on ollut siinä mukana ja pitänyt näitä asioita esillä ja tämä on minusta sitä ihan arkista sen työn ehkä sen esteettömyys puolen enemmän miettimistä, mutta sitten kyllähän tämän ajan iso kysymys on tämä saavutettavuus laajasti. Jokainen voi osallistua, vaikka ei näe, kuule tai ymmärrä kaikkea, mutta sitten toisaalta myös, että se ilmapiiri on sellainen, että kirkon toiminta olisi lähtökohtaisesti avointa kaikille, että se olisi sellaista, että se kutsuu puoleensa.

Tämä on minun mielestä sillä lailla syvällinen kysymys, että tässä on tällaisia ihan konkreettisia asioita, mutta myös asenteellisia asioita ja kyllä se minun mielestä kilpistyy Jumalanpalvelukseen ja just tähän ehtoolliseen, josta kerroin tämän esimerkin. Rippikouluun, nuorten ihmisten elämään, avioliittoon, diakoniaan, sielun hoitoon, kaikkeen, että se on läsnä jokaisella tasolla, niin puhumalla piispa, tekemällä näkyväksi, rohkaisemalla, [nostamalla? 00:31:35] hyviä esimerkkejä, ehkä myös muistuttamalla silloin jos näyttää siltä, että asiat eivät etene niin kuin tulisi edetä.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa toteuttaa?

Mari Leppänen: Viime vuosien aikana minä olen ajatellut tätä sillä lailla enemmän ehkä vielä henkilökohtaisesti, kun on aina hoksannut ajatella, että minun oma äitini sairastaa tällaista perinnöllistä sarveiskalvon rappeumaa ja hänelle on tehty monenlaisia silmäoperaatioita, mutta hän menetti, hän elää siis yksin ja hyvin toimintakykyinen, mutta hän menetti oikeastaan kokonaan näkönsä tässä viimeisten vuosien aikana. Hän on ollut sellainen, joka on osallistunut seurakunnan toimintaan tai halunnut verkon kautta kuulla ja se teki näkyväksi sen, että miten hirveän vaikeata se on toisaalta heikko näköiselle, mutta sitten erityisesti myös sokealle ihmiselle.

Äitini tilanne on onneksi kulkenut eteenpäin sillä tavoin, että hänelle onnistuttiin tekemään leikkaus ja hän tällä hetkellä näkee jonkin verran, mutta hän joutui jonkin aikaa sillä lailla, että hän ihan apuvälineiden kanssa toimi ja toisten avun varassa ja se olis kyllä todella silmiä avaava prosessi, että miten vahvasti tämä verkkomaailma mahdollistaa kauhean paljon asioita, mutta miten siellä pitää osata ottaa huomioon, että asiat ovat saavutettavia. En ollut ymmärtänyt sitä niin perustavalla tavalla aikaisemmin ja ajattelen, että tämä on sellainen, tottakai nythän meillä itse asiassa sen asian kanssa kaikissa seurakunnissa painitaankin parhaillaan, kun tämä laki tulee voimaan ja moni asia varmaan paranee, mutta kyllä minä ajattelen, että sen verkkomaailman saavutettavuus on tosi tärkeä asia ihan näiden käytännön ja konkreettisten tilojen ja ilmapiirin lisäksi. Sitä haluaisin osaltani edistää.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Kiitos jokaiselle piispaehdokkaalle, että pystyitte vierailemaan tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa Teamsin välityksellä. Oli mielenkiintoista kuulla näkemyksiänne tästä saavutettavuudesta ja oli ilo huomata, että saavutettavuus on teille jokaiselle tärkeä asia ja tasapuolisesti jokaiselle menestystä tulevissa vaalikoitoksissa.

No niin ja tässä alkaakin olla kaikki tällä erää tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Minä olen Tuomo Burman ja olen tämän podcastin toimittaja. Sen verran täytyy sanoa, että vähän tästä tuli pidempi kuin edellisellä kerralla, mutta saavutettavuus on asia, josta on paljon asiaa tuotavissa esille, joten suotakoon se minulle anteeksi. Seuraavan kerran sitten olemme kuuluvilla tuossa marras-joulukuussa, hyvää syksyä jokaiselle kuulijalle.

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurannassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tänään Saavu Kirkkoposti -podcast pureutuu mielenkiintoiseen aiheeseen: kärsimys, mitä se kärsimys on? Miksi Jumala sallii kärsimystä? Miten kärsimystä mahdollisesti voisi helpottaa ja onko kärsimys suhteellinen käsite? Muun muassa tämmöisiä asioita käsitellään tällä kertaa tässä Saavu Kirkkoposti -podcastjaksossa. Sain vieraakseni Teams -yhteyden kautta kirkkohallituksen johtavan sielunhoidon asiantuntijan VIrpi Sipolan ja hänen kanssaan jutellaan ja pohditaan näitä kysymyksiä.

Tervetuloa Virpi Sipola, kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Olisiko Virpi hyvä, että ensiksi jollakin tavalla esittelet itsesi, miten olet joutunut tai päässyt kirkkohallitukseen? Mitä sinä olet aikaisemmin tehnyt? Tämähän on silläkin tavalla mielenkiintoinen asia, kun meillä on aiheena tämä kärsimys monelta kannalta niin tietysti aina itseä kiinnostaa, että miten tämä kärsimys esimerkiksi liittyy sinun työhistoriaan?

Virpi Sipola: No kiitoksia ja kiitos kutsusta. Minun tieni on kulkenut oikeastaan kirkon monenlaisista töistä tuonne kirkkohallitukseen. Eli olen koulutukseltani diakonissa ja sitten tietysti pappi. Molempia töitä olen kirkossa tehnyt. Pisimpään toimin sairaalapappina ennen tätä nykyistä pestiä kymmenkunta vuotta. Se varmaan on se konteksti ja ympäristö, jossa tähän kärsimyksen tematiikkaan ja sen äärellä olen eniten varmasti ollut. Tämmöistä luopumiseen ja kuolemaan liittyvää kärsimystä.

Sitten totta kai kärsimystä on jokaisen ihmisen elämässä myöskin. On erilaisia kärsimystä aiheuttavia asioita. Se on aika yleisinhimillinen ja universaali asia ja koskettaa meitä kaikkia. Nykyään olen paljon mukana Suomessa esimerkiksi palliatiivisen ja saattohoidon erilaisissa kehittämishankkeissa. Niissä tietysti myös tämä kärsimystematiikka on vahvasti läsnä. Kärsimystä ja sen merkitystä ja mahdollisuutta lievittää sitä kärsimystä pohditaan kovasti. 
Tuomo Burman: Itse olen aina tottunut, että käsitteet pitää määritellä jollakin tavalla. Mitä on kärsimys? Mitä sillä yleisesti ottaen tarkoitetaan?
Virpi Sipola: En tiedä onko siitä kattavaa määritelmää mutta minä jotenkin ajattelen, että se on jotain menetystä. Kärsimys on jotakin sellaista, että ihminen kokee, että hän menettää jotain itselleen tärkeää tai arvokasta tai joutuu luopumaan sellaisesti. Tai sitten se on sellaista vajetta, vaille jäämistä. Se voi olla myös kohtaamattomuutta. Sanotaan, että vaikeinta kärsimystä on kärsimys, joka ei tule kohdatuksi ollenkaan.

Tuomo Burman: Kuka määrittelee tai voiko toinen ihminen määritellä, että toinen ihminen kärsii?

Virpi Sipola: Minusta ei voi. Se on kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus. Siihen liittyy myös se, että ei voi sanoa, että tämä kärsimys on suurempaa kuin tämä kärsimys koska se on niin henkilökohtainen kokemus. Meistä jokainen voi omassa elämässään määritellä, että mikä tuntuu meistä suurelta ja mikä pienemmältä kärsimykseltä. Toisen ihmisen kärsimyksen mittaaminen on oikeastaan ihan mahdotonta koska se muodostuu ihmisen kokemuksista, tunteista, asenteesta ja kyvystä selviytyä sekä ottaa tukea vastaan. Se on niin monien tekijöiden summa.
Tuomo Burman: Eli jos ajatellaan vaikka vammaista ihmistä, itse olen sokea niin sinä Virpi näkevänä ihmisenä et voi todeta, että minä varmasti kärsin siitä suunnattomasti?

Virpi Sipola: En koska minä en tiedä enkä tunne sinun kokemusmaailmaasi. Enkä oikeastaan tiedä, ellen kysy sinulta, että mitä se sinulle merkitsee.

Tuomo Burman: Sen verran täytyy syrjähyppynä tehdä tähän kuitenkin, että itse kun on syntymästään asti ollut sokea niin minä sanoisin, että se on ehkä enempi ominaisuus kuin mitään muuna. En koe sitä minään erityisenä kärsimyksenä.

Virpi Sipola: Se on hyvin kuvattu, että se on ominaisuus.

Tuomo Burman: Mitä ajattelet Virpi Sipola, onko kärsimys tietyllä tapaa, voisiko sanoa suhteellinen käsite? Niin kuin yksi ystäväni kertoi, että voi olla paljon kipuja, joku kärsii siitä. Jollekin taas maailman suurin kärsimys on se, että ripsiväri valuu naamalla.

Virpi Sipola: Varmasti noin kuvattuna kyllä. Niin kuin sanoin tuossa aikaisemmin sitä, että se on niin subjektiivinen kokemus. Se on myös minusta tilannekohtaista. Se liittyy myös sellaiseen, että miten esimerkiksi yksittäisen ihmisen elämä on kulkenut. Jos elämä on mennyt sillä tavalla aika sievästi eikä ihminen ole joutunut kohtaamaan kovin suuria menetyksiä elämässään, esimerkiksi läheisen kuolemaa. Hän ehkä nimeää kärsimystä aiheuttavat asiat eri tavalla kuin vaikkapa sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet menettämään kuoleman kautta läheisiään. Tai ajatellaan vaikka tällaista tilannetta, että joutuisi sodan takia pakenemaan kotimaastaan ja jättämään kaiken. 

Kyllä kärsimys on hyvin suhteellista. Se liittyy tosiaan myös siihen kontekstiin ja ihmisen elämän historiaan.

Tuomo Burman: Jos me olisimme nyt rippikoulussa ja sinä Virpi olisit opettamassa rippikoululaisia ja joku kysyisi, että minkä takia sitten Jumala sallii kärsimyksen kun Jumala on hyvä?

Tuomo Burman: Se on varmasti kysymys, johon ei ole vastausta. Minä ajattelen, että me ihmiset olemme vuosisatojen ajan pyrkineet tulkitsemaan ja selittämään sitä. Ajattelen, että siihenhän voi antaa selityksiä, jotka helpottavat sitä, miten me kestämme sitä, että tapahtuu pahoja asioita tai kärsimystä. Ajattelen, että sehän voi kokemuksellisesti olla sitä, että Jumala on kääntänyt selän. Kun me pyydämme, että valista kasvosi meihin ja ole meille armollinen. Se on kokemuksellisesti sitä, että Jumala on kääntänyt selän eikä hän katso meihin. Ajattelen, että liittyykö siihen sekin, että jos miettii että kärsimys on pahimmillaan silloin, jos ihminen jää kärsimyksensä kanssa aivan yksin. Jos ajatellaan vaikka yhteisöä, jossa käy niin, että yksi henkilö alkaa ilmaista koko yhteisön kärsimystä, niin hän jää kantamaan sitä taakkaa yksin. Jos se yhteisö ottaisi sitä yhdessä kantaakseen, niin se kärsimys ei ehkä tuntuisi niin mahdottomalta. 

Tämä on ehkä vain tapa yrittää joku merkitys sille kärsimykselle. Ehkä minä syvimmiltään ajattelen, että ei kärsimyksellä aina ole mitään mieltä eikä merkitystä. Ihminen tietysti pyrkii sellaisen aina löytämään, jotta se olisi jotenkin siedettävämpää. Vastaus siihen, että miksi Jumala sallii kärsimyksen, siihen en osaa vastata.

Tuomo Burman: Miten kirkko voisi tai sen pitäisi helpottaa kärsimystä?

Virpi Sipola: Ajattelen, että siihen liittyy taas se kohtaaminen, että kirkko, kirkon työntekijät ja kirkossa toimivat seurakuntalaiset, että meillä olisi avoin mieli ja halu kohdata ihmisiä. Nähdä se lähimmäinen ja hänen tilanteensa. Osoittaa kiinnostusta. Kysymys on varmaan lähimmäisen rakkaudesta myös, että meillä olisi voimia ja kykyä siihen, että me rakastaisimme lähimmäisiä ja pystyisimme kohtamaan myös sitä kärsimystä. Ilman, että sitä yritetään väistää tai että sen ei anneta olla. Joskus kärsimys on auttajan näkökulmasta sellaista, että sille ei voi tehdä mitään. Voi vain olla siinä lähellä. Olla yhdessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä se lohdutus voikin olla siinä, että ihminen tulee kohdatuksi sen kärsimyksen maisemissa, kärsimyksen äärellä. Sitä ei välttämättä voi mitenkään poistaa aina. 

Tuomo Burman: Minkälaisia asioita se voisi olla konkreettisesti? Mitä esimerkiksi yksittäinen seurakuntalainen voisi tehdä lähimmäisen rakkauden nimissä jos ei nyt sanota poistaakseen kärsimystä niin ainakin vähentääkseen ja pikkuisen helpottaakseen sitä? Hymy päivässä vai?

Virpi Sipola: Se voisi olla ihan hyvä lähtökohta. Ajattelen, että ehkä kysymys on juuri siitä, että me huomaisimme toiset ihmiset ympärillämme. Kun on se ajatus siitä, että antaessaan saa. Ajattelen, että se on aina myös jakamista. Jos huomaa sen toisen ihmisen siinä rinnalla ja voi kysyä häneltäkin, että mitä kuuluu, miten sinä voit? Se on myös tilanne, jossa tulee samalla saaneeksi lahjan. Sitä kohtaamista ja vuorovaikutusta voi ajatella myös sillä tavalla. Itse ajattelen, oli se sitten lähimmäisen rakkautta tai rakkaudesta laajemminkin, että se on teon sana se toisen ihmisen rakastaminen tai se rakkauden osoittaminen. Se kuitenkin aina vaatii jotain aktiivisuutta sillä tavalla. Siitä omasta maailmasta kurottaudutaan toista kohti ja osoitetaan, että hän on arvokas ja hänen elämänsä on tärkeä. Ehkä se on sellaista huomaavaisuutta myös.

Tuomo Burman: Johon ei liity sitä tuomitsemista vaan ymmärrystä?

Virpi Sipola: Ehkä tuo on hyvä, kun otat esiin. Se on myös kykyä sietää erilaisuutta ja ymmärtää. Varmasti myös ihmisarvon näkemistä jokaisessa luojan luomassa. Jokainen on Jumalan kuva ja arvokas sellaisena. Myös se suhtautuminen, että eihän meillä ihmisillä ole oikeutta asettua arvostelemaan ja arvioimaan toista ihmistä. 

Tuomo Burman: Itse olen miettinyt sitä paljon, että kun me huomaamme joidenkin ihmisten tekoja, jotka eivät ehkä ole meidän mielestämme kauhean järkeviä, niin mistä tietää, että samassa elämäntilanteessa emme olisi toimineet juurikin samalla tavalla?

Virpi Sipola: Ehkä se juuri onkin se, että me emme koskaan voi tietää ihmisen koko elämää, miksi hän on tullut siihen tilanteeseen ja miksi hän on toiminut kuin on toiminut. Nehän voi olla todella pitkiä elämänpolkuja. Sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja tai kärsimystä, joka sitten tuottaa ahdistusta. Toisinaan ihminen käsittelee ja kohtaa sitä ahdistusta haitallisella tavalla.

Tuomo Burman: Virpi Sipola, kun seuraat asioita aika laajasti sielunhoidon kannalta, niin mitkä sinusta ovat tämän ajan ihmisten tyypillisiä kärsimystä aiheuttavia asioita noin laajasti ajatellen?

Virpi Sipola: Varmasti nyt ainakin tämä korona-aika on nostanut esiin yksinäisyyden ja yhteyden kaipuun. Ajattelen, että se on varmasti yksi iso asia, joka aiheuttaa kärsimystä. Eikä se liity pelkästään korona-aikaan. Kun mietitään nuoria ihmisiä niin ajattelen usein, että maailma on aika kompleksinen. Se voi olla nuorelle ja nuorille hyvinkin ahdistavaa. Mahdollisuuksia on paljon mutta myös asioita, jotka tuottavat ristiriitaa niin niitäkin on paljon. Sitten ehkä tämäkin, että ehkä yleinen kärsimys ihmisen elämässä on aina myöskin sitä, että mehän elämme oikeastaan tätä päivää ja tätä hetkeä ja meillä ei ole tietoa siitä tulevasta. Ei voi ennustaa, mitä huomenna tapahtuu. Senkin kanssa eläminen on varmaan yksi, mikä on jaettavissa oleva kokemus. Ehkä minä tuon yksinäisyyden ottaisin tällä hetkellä isoimmaksi. Tai se tuli mieleen.

Tuomo Burman: Onko sinulla jotakin keinoja, miten yksinäisyyttä voitaisiin näin laajasti ottaen vähentää?

Virpi Sipola: Varmasti siinä on. Jos ajatellaan yhteiskuntaa, niin rakenteelliset asiat ovat varmasti yksi asia. Mietittäisiin vaikkapa sitä, että millaisia asuinalueita rakennetaan kaupunkeihin, millaisia liikenneyhteyksiä? Mihin asetetaan esimerkiksi palveluasumisen yksiköitä tai mihin asetetaan toisista maista meille tulevia ihmisiä? Tai millä tavalla erilaisista kulttuuritaustoista tulevat ihmiset voisivat kohdata toisiaan ettei tulisi sellaista siiloutumista? Tai miten eri ikäryhmät voisivat olla enemmän tekemisissä keskenään? Esimerkiksi ikäihmisiä ei eristettäisi nuorista tai lapsista ja toisinpäin. Se on varmaan yksi asia, miten rakenteisiin liittyvällä suunnittelulla voitaisiin vaikuttaa.

Sitten varmasti myös se, että kyllä yhteinen haastava tilanne, niin kuin tämä epidemia esimerkiksi, on myös tuonut jotenkin näkyväksi sitä, että ihmiset haluavat kyllä auttaa. Olemme saaneet paljon lukea siitä, miten on keksitty ihan vapaaehtoisesti tehdä kaikkea. On soitettu toisille ja otettu asiaksi käydä kävelyllä. Kysyä naapurilta, tarvitsetko kaupasta jotakin? Ajattelen, että mitä tietoisempia olemme siitä, että meistä kukaan ei pärjää yksin, me tarvitsemme toisiamme. Me kaikki tarvitsemme toisia ihmisiä. Se on positiivinen asia. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ja sitä yhteisöä ja ryhmää, johon voi kuulua. Varmaan jokainen voisi sitä miettiä, miten me saataisiin toisia mukaan. Ehkä on taas kysymys siitä, että pysähdytään eikä ohiteta.

Tuomo Burman: Ajattelin tuosta kärsimyksestä vielä sellaista ulottuvuutta, en tiedä onko se vastakohta, mutta toivo ja kärsimys ovat jollakin tavalla vähän akselin eri päissä. Jos on hyvin toivoton niin esimerkiksi suhtautuu tulevaisuuteen toivottomasti tai ei näe siellä mitään toivon näköaloja niin voisin kuvitella, että se olisi yksi kärsimyksen muoto?

Virpi Sipola: Kyllä varmasti. Luulen, että ihminen tarvitsee toivoa. Se on elämän perusvoima myöskin, että ihminen tarvitsee toivoa pystyäkseen elämään. Voihan toivoa ehkä olla kärsimyksenkin keskellä. Ja varmasti onkin. Ajattelen, että siihen toivoonkin ihminen yleensä tarvitsee toista ihmistä. Tai sellaista suhteessa olon kokemusta. Toivoa on vaikea tyhjästä synnyttää. Suhde voi olla myös suhde Jumalaan. Se voi tavallaan olla myös mielen sisäinen suhde, ei välttämättä suhde fyysiseen ihmiseen tai kohtaamisessa toteutuva, että toivo voi syntyä. 

Tuomo Burman: Jos saisit toivon sanoja kertoa ihmisille niin minkälaisia ne olisivat?

Virpi Sipola: Ajattelen, että toivo on jotain sellaista, joka voi syntyä suhteessa olemisesta. Tavallaan siitä ajatuksesta, että joku näkee, kuulee ja pitää totena. Ottaa vastaan ja kohtaa ihmisen sellaisena kuin hän on siinä hetkessä. Ajattelen, että siinä on sitä toivoa. Tai se voi olla sitä, että kokee, että Jumala on lähellä. Ajattelen myös sitä Raamatun sanaa, että minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Ehkä se on myös kokemusta siitä, että kukaan ei ole itsensä varassa vaan että Jumala pitää meistä huolta ja kantaa meitä kaikissa elämän eri vaiheissa, myös kärsimyksen keskellä. Toivosta täytyy muista sekin, että sitten kun siinä vaikeimman kärsimyksen ja lohduttomuuden keskellä, niitä lohdutuksen sanoja ei aina ole. Ajattelen, että silloin se toivo on sitä, että toinen ihminen on läsnä, että kukaan ei jäisi yksin sen kärsimyksensä kanssa. En osaa ehkä sanoa, se on niin tilannekohtaista myöskin, että mitä siinä hetkessä syntyy.

Tuomo Burman: Tämä oli varmasti sillä tavalla hyväkin kysymys. Joskus jopa minullakin onnistuu hyviä kysymyksiä. Siinä mielessä hyvä, että oikeasti siinä tilanteessa, kun kohtaat kärsivän ihmisen, niin ei välttämättä ole niitä sanoja. Silloin se voi olla todella, että olet siinä ja ehkä jopa olet vain hiljaa ja kuuntelet, laulat, luet tai jotain?

Virpi Sipola: Totta. Joskus on niinkin, että ihminen kohtaa sitä kärsimystä kuitenkin omatahtisesti. Se lohdutus väärässä kohdassa voi olla aivan liian aikaista ja siitä voi tulla myös se olo, että ikään kuin kielletään ihmistä tuntemasta niitä vaikeita ja raskaita tunteita. Hän ei silloin pääse eteenpäin siinä asiassa.

Tuomo Burman: Ja toisaalta kun me emme näe toisen ihmisen pään sisään, niin emme tiedä mitä hän lopultakin ajattelee. Esimerkiksi yksi kärsimyksen muoto on varmasti suru siitä, että on menettänyt läheisiä tai rakkaitaan ja jokaisen tapa surra on kuitenkin erilainen. Mikä on oikea tapa, niin jokaisella on tapansa. 

Virpi Sipola: Ja siihen suruun liittyvään menetykseenkin voi liittyä niin monenlaisia tunteita, että se riippuu hyvin paljon siitä, että minkälainen se suhde on ollut. Mitä se ihminen on merkinnyt, jonka on menettänyt.

Tuomo Burman: Minä kiitän sinua näistä hienoista ajatuksista. Haluatko vielä jonkun tämmöisen loppusanan, kiteyttää tätä mitä me olemme tässä keskustelleet? Taitaa olla niin, että ehkä tästä jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia mutta ajatuksia varmasti jää, joita voi sitten itse kukin mielessään pohtia. Se mikä hyvää on, niin se kannattaa jättää ja sitä kannattaa käyttää.

Virpi Sipola: Kiitos. Nuo olivat minusta oikein sopivat loppusanat. Kiitos. 

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastin tässä jaksossa. Vieraana meillä oli kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola. Minun nimeni on Tuomo Burman ja olen tämän Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Tapaamme sitten syksyllä, elo-syyskuun vaihteessa uudelleen kun seuraava Saavu Kirkkoposti -podcastin jakso ilmestyy. Toivotan jokaiselle oikein siunattua kevättä ja kesää. Kuulemiin. [musiikkia]
 

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurassanne sellaisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin jakson aiheena on vammaisten ihmisten työllistyminen kirkossa. Se on laaja aihe, eikä siinä varmasti kovin pitkälle päästä, mutta hiukan asiaa selvitetään. Mitkä asiat edistävät työllistymistä, minkälaisia haasteita työssä voisi olla ja mitä työnantaja voisi ottaa huomioon, kun työllistää vammaisia ihmisiä. Ainakin näitä kysymyksiä pohditaan ja vielä lisäksi se, että pitääkö olla täydellinen vai riittääkö jos on hiukan epätäydellisempi. Sain Teams-yhteyden päähän vieraakseni näkövammaisen henkilön, Matti Laurilan. Hän työskentelee Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteerinä vastuualueenaan lähetys- ja kansainvälinen työ. Hänen kanssaan vietämme nyt hetken aikaa.

Aloitetaanko Matti siitä, että jollakin tavalla esittelet itseäsi? Siitähän se on hyvä lähteä liikkeelle.

Matti Laurila: No niin, olen siis 58-vuotias pappi, mutta ollut nyt jo viimeiset 17 vuotta töissä täällä Oulun piispantalolla, eli ensin hiippakunnan lähetyssihteerinä ja sitten vähän tehtävä muuttui. Olin Lähetysseuran työntekijä silloin ja nyt sitten ollut kirkon työntekijänä, eli kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri. Tehtävät liittyvät siis paljon työntekijöiden ja erilaisten vapaaehtoisten luottamushenkilöiden tukemiseen lähetyksen ja kansainvälisen työn asioissa, eli monenlaista työtä on, jossa järjestän koulutuksia ja tapahtumia. Mutta olen sitten myöskin neljän lapsen isä ja kolmen lapsenlapsen isoisä eli ukki. Asun tuossa Kempeleessä reilun kymmenen kilometrin päässä Oulusta. Tässä nyt ehkä alkuunsa.

Tuomo Burman: Kiitos, Matti Laurila. Sinä olet onnistunut työllistymään, mutta olet myös näkövammainen. Miten tämä sinun työllistymispolkusi oikein meni? Sehän ei ole vammaiselle ihmiselle itsestään selvää, että työllistyy?

Matti Laurila: Tämä on ihan totta, eli minulla oli toki etuna silloin kun valmistuin ja olin hakemassa pappisvihkimystä 25-vuotiaana, niin siinä vaiheessa oli etuna se, että näköä oli vielä jäljellä. Mutta siis autoa en ole koskaan pystynyt ajamaan ja pyöräilykin oli vähän siihen aikaan hidasta, lukunäköön tarvitsin jo vahvoja laseja ja myöhemmin sitten lukutelevisiota. Ja sitten vielä myöhemmin nyt olen käytännössä sokea, eli en pysty enää muuta kuin ainoastaan tietokoneen kanssa ja huonosti pistekirjoitusta lukien, mutta ennen kaikkea tietokoneapuohjelma on se minkä avulla toimin. Mutta siihen aikaan, kun lähdin työtä hakemaan, niin tosiaan se on juuri näin mihin vähän viittasit, että ensimmäinen yhteydenotto silloiseen piispaan oli sellainen, että hän jotenkin vähän selvästi säikähti. Tulkitsi yhden kohdan kirjeessä, jonka kirjoitin niin vähän virheellisellä tavalla, mutta sitten onneksi sellaisen vähän onnekkaan sattuman kautta yksi opiskelukaveri oli myös hakemassa papiksi tänne ja hän sitten tuli kertoneeksi, että kuka minä minä olen ja että olen hyvin vahvasti ollut mukana kristillisessä opiskelijatyössä ja toimin hyvin vahvasti monella tavalla seurakunnan työssä, niin sitten se asia lähti rullaamaan ja sain työpaikan. Mutta siinä vaiheessa Pattijoen seurakuntapastorina olin ensimmäiset 10 vuotta, mutta toki siinä on ollut sitten monenlaisia mutkia sen jälkeenkin. Jossain vaiheessa ajattelin lähteä tai olisin halunnut lähteä lähetystyöhön, mutta minun näköni oli yksi sellainen iso tekijä, ei toki ainoa, mikä siihen vaikutti. Mutta yllättäen sitten aina on joku ovi auennut ja sitten on sitä kautta tullut tähän nykyiseen tehtävään.

Tuomo Burman: No jos mietit sitä hakuvaihetta tai niitä työllistymisen polun vaiheita, niin millä tavalla niitä olisi voinut helpottaa?

Matti Laurila: No jotenkin aina ajattelen, että ihan ensimmäisessä vaiheessa jos olisi vain saanut aikaiseksi ja ajatellut sitä edes mahdollisena, niin olisi pitänyt pyytää audienssia, että kasvotusten pystyy tapaamaan tämän silloisen esimiehen, jotta hänelle syntyisi suoraan se oikea kuva siitä, että minkälaisesta henkilöstä on kyse. Toinen on toki myöskin sitten, että niin kuin pyrinkin sitä tekemään, mutta ehkä vielä tarkemmin olisi pitänyt miettiä sanavalintoja, että miten ajattelen, että omassa työssäni pystyisin selviytymään. Yhteiskunta antaa paljon apua, nykyään vielä paremmin kuin siihen aikaan. Ehkä se olisi silloinkin ollut mahdollista, mutta en tiennyt esimerkiksi näistä taksinkäyttöoikeuksista ja muista vastaavista. Se, että välttämättä työnantajat eivät tiedä miten paljon yhteiskunta pyrkii auttamaan työllistymisessä. Kokonaisuutena kuitenkin täytyy sanoa, että sekä kirkko eli käytännössä seurakunnat, joissa olen ollut töissä, pari seurakuntaa ja sitten Oulun hiippakunta ja Suomen Lähetysseura, jonka palveluksessa olin myöskin, niin tietysti voisi sanoa, että he ovat olleet aika ennakkoluulottomia siinä, että ovat uskaltaneet ottaa minut töihin. Siinä mielessä on ollut hienoa ja esimerkiksi todella siis ihan viime vuosinakin Oulun hiippakuntaan on vihitty kaksi käytännössä ihan sokeaa pappia, ihan viimeisten 5–10 vuoden aikana, eli siinä mielessä kirkko on ehkä aika hyvä työnantaja, ainakin näkövammaisten kohdalla. En toki pysty sanomaan tätä muiden vammaisryhmien kohdalta.

Tuomo Burman: Voihan se olla, että tavallaan olet sitten toiminut osaltasi jonkinlaisena tienraivaajana, kun siitä näkövammaisuudesta on tavallaan tullut sellainen arkikokemus jo hiippakunnassa, niin ehkä sitten sitä ei vierastetakaan samalla tavalla. Miten koet tällaisen tienraivaajan roolin? Onko se joskus vähän haasteellista?

Matti Laurila: Toisaalta on, mutta ehkä itse on jotenkin aina nauttinut siitä, että pyrin ylittämään rajoja. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun viittasin tuohon, että se lähetystyö ei auennut, niin sitten puolisoni yllyttämänä aloin miettiä sitten, että pääsisikö ulkomaille opiskelemaan. Ja niin sitten erilaisten manöövereitten jälkeen sain järjestettyä, että otin vuorotteluvapaata ja olimme vuoden Israelissa. Minä opiskelin siellä Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa raamatun arkeologiaa ja juutalaisuutta, ja kuitenkin oli vaimo ja neljä lasta mukana, niin siinä mielessä se oli hyvin sellainen vahva liike, joka sitten taas vaikutti osittain siihen, uskon hyvin merkittävästi, kun lähdin Lähetysseuran työhön hakeutumaan, tänne kotimaan työhön eli Oulun hiippakunnan palvelukseen, niin siinä vaiheessa jotenkin koin, että se että olin ollut siellä Israelissa, niin antoi ikään kuin sellaista rohkaisua ikään kuin työnantajalle sitten, että minä ehkä selviän siitä työstä mihin olin hakeutumassa. Ja myöhemmässä vaiheessa olin sitten myöskin hetken aikaa yhden projektin palveluksessa Nepalissa Lähetysseuran työssä, eli silloin tehtiin kartoitusta sokeiden elämästä siellä vaimoni Vuokon kanssa. Jälleen oli tietysti sellainen olo, että vähän hirvittikin tietyt asiat ja pelotti tietyt asiat molempien niiden ulkomaan reissujen kohdalla, mutta jotenkin kuitenkin ajattelin sitä että on parempi, että minä en totea että minä en tähän pysty. Antaa sitten muiden todeta, antaa niiden olosuhteiden sitten ratkaista, että tämä ei nyt onnistu, mutta niin kauan kuin ovet aukeaa, niin kannattaa vain rohkeasti mennä eteenpäin.

Tuomo Burman: Voisitko kertoa minkälaisia haasteita esimerkiksi sinun työssäsi on nimenomaan, mitä näkövamma tuo esille? Toki ymmärrän sen, että nämä ovat jokaiselle vammaryhmälle ja jokaiselle näkövammaisellekin omansa, mutta mitä erityisesti olet joutunut ratkomaan ja keksimään ehkä omia ratkaisujakin?

Matti Laurila: Tämä on äärettömän hyvä kysymys ja hyvä muotoilu siinä mielessä vielä, että todella en uskalla sanoa edes toisten näkövammaisten puolesta, koska jokaisella meillä on ikään kuin oma persoona ja oma tapa miten me mahdollisesti sitä äärettömän heikkoa näköä, kuten minullakin on hyvin heikko se, niin pystymme käyttämään. Voisi sanoa, että liikkuminen on tietysti yksi iso juttu, opaskoiraakin kokeilin puolentoista vuoden ajan, mutta päätin siitä luopua, koska työni on niin paljon matkustamista lähinnä siis kotimaassa meidän Oulun hiippakunnan alueella ja vähän muuallakin Suomessa, että tavallaan se ei toiminut. Mutta taas sitten Blind Square -ohjelma iPhone-kännykässä on sitten taas auttanut minua paljon liikkumisen suhteen. Mutta ihan pelkästään hyvä valkoisen kepin käyttö ja sen opettelu ikään kuin kartan painaminen mieleen, että mitä reittiä minun kannattaa kulkea, että ei tule sellaisia inhottavia aukeita eteen, että aina vähän seinän vieressä saa kävellä, jolloin suunnat pysyy selkeämpänä. Täytyy ihan aina miettiä se, että mistä minun kannattaa kulkea, mutta tosiasia on kuitenkin se, että esimerkiksi rautatieasemalta kuljen kirkon talolle tällä hetkellä yksin, eli tuttuja reittejä tutuissa kaupungeissa, olipa kyse Oulusta tai Helsingistä tai Kempeleestä, niin onnistuu kyllä. Tämä liikkuminen on yksi asia. Toinen on tietysti tiedon hankkiminen, eli tässä työssä täytyy pystyä koko ajan tietämään, että mitä keskustelua käydään, mitä artikkeleita, mitä kirjoja tulee ja siinä taas sen tiedon hankkimisessa tietysti se, että lähes kaikki asiat ovat sähköisessä muodossa niin on iso asia. Jos minä kuulen, että joku on tehnyt jonkun artikkelin ja se onkin pdf-muodossa, mikä ei oikein toimi, niin jos minä lähetän viestin hänelle ja kysyn, että saanko sen word-muodossa, niin ihmiset suhtautuvat äärettömän ystävällisesti. Jos suinkin mahdollista niin lähettävät sitten jopa kokonaisia kirjoja, kun lupaan että tämä on vain henkilökohtaiseen käyttöön ja usein sitten ostan kirjahyllyyn sen kirjaversion siitä. Mutta tavallaan tiedon hankkiminen on yksi, henkilökohtainen avustaja siinä, toimistoavustaja minulla on nyt pari tuntia viikossa, niin se on myös äärettömän iso apu. Mutta sitten ehkä kaikkein suurin haaste on se, että ei näe ihmisten kasvoja ja ei näe niitä ilmeitä, ei näe sitä sanatonta viestintää. Siinä jotenkin koen, että se loppujen lopuksi sen työn sisällön kannalta olisi minulle kirkon työntekijänä äärettömän tärkeää. Minähän en niin valtavan paljon liiku seurakuntalaisten kanssa, siis toki vapaaehtoisten luottamushenkilöiden kanssa olen tekemisissä, mutta paljon kohtaan työntekijöitä erilaisissa palavereissa ja tapaamisissa tai koulutuksissa ja niiden väliajoilla, niin se että osaisin jotenkin lukea heidän tunnelmiaan ja myös ymmärtäisin sen, että milloin jotain mitä minä sanon, niin on liian vahvaa tai milloin se herättää hämmennystä, niin jotenkin sen sanattoman viestinnän ohuus. Toki minä voin yrittää kuunnella ihmisten äänensävyjä ja ennen kaikkea sanoja pitää kuunnella hyvin tarkkaan, koska se sanaton viestintä jää puuttumaan, mutta se on sellainen asia, josta tavallaan sen puuttumisesta sisällön kannalta kärsin ehkä eniten.

Tuomo Burman: Itse ajattelin niin, että sellaiset yllättävät tilanteethan ovat, olet valmistautunut jotenkin ja kaikki on mukana mitä tarvitset siihen, mutta se tilanne sitten muuttuukin toisenlaiseksi. Vaikka olet varautunut, että nyt lauletaan tietyt virret ja sitten tuleekin joku, jos jotakin hartautta, vaikka pitäisi, niin tuleekin sitten yhtäkkiä toivomuksia ihan sieltä muualta päin. Tai sitten voisin kuvitella, että sinullekin saattaisi käydä niin, että jos jotakin puhetta pitäisit, niin joku veisikin sen sinun tekstisi jo etukäteen. Tämähän on tietysti arkea kaikille hengellisessä työssä oleville, mutta ehkä sokealle vielä sitten korostuu se, että välttämättä se uuden hankkiminen ei ole niin nopeaa ja helppoa.

Matti Laurila: Kyllä, ja juuri jotain yllättävää, kun tapahtuu ja ei näe mitä oikein tapahtui, mistä johtuu tämä tietty hämminki tai hälinä, joka yhtäkkiä syntyy, niin helposti minulla kyllä ajatus katkeaa siinä vaiheessa, että mitä minun pitikään nyt tässä sanoa ja puhua.

Tuomo Burman: Sehän on tietysti suuri asia, että Jumalalle me olemme kaikki yhtä samanarvoisia, ollaan me vammaisia tai ei.
Matti Laurila: Kyllä, se on äärettömän iso asia ja tavallaan siitä tällaisesta armollisen Jumalan kasvojen edessä olemisesta, niin minä jotenkin aina ajattelen, että riittää kun olen riittävän hyvä pappi tai riittävän hyvä kouluttaja, riittävän hyvä lähimmäinen. En tavallaan pyrikään tai vaadi itseltäni, että minun täytyy olla täydellinen. Siihen en pystyisikään, mutta jos minä koko ajan odottaisin sitä, niin elämä olisi hirveän raskasta. Siinä mielessä se, että tässä työssä koen sellaista armollista ilmapiiriä työtovereiden ja yhteistyökumppaneiden keskuudessa, niin jotenkin se on kivaa. Totta kai haluan tehdä työni riittävän hyvin, sillä tavalla että se palvelee niitä ihmisiä, joiden kanssa minä toimin, mutta ihan kaikkea ei pysty aina tekemään mitä ehkä tekisi mieli.

Tuomo Burman: Niin, no en tiedä, ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka pystyisi ihan kaikkea tekemään. Sitten kun lukee raamattua, esimerkiksi onko siellä sellaista henkilöä oikeastaan ehkä nyt Jeesusta lukuun ottamatta, joka täydellisesti olisi onnistunut joka tilanteessa?

Matti Laurila: Kyllä, juuri näin.

Tuomo Burman: Se on toisaalta myös hyvin lohdullista, että ei ole sellaista.

Matti Laurila: Kyllä, ja juuri minua on hyvin paljon lohduttanut esimerkiksi Paavali, joka siis puhuu selvästi jostain heikkoudesta jota monet raamatun tutkijat on ajatelleet, että se on joku sairaus, ainakin tilapäinen sairaus hänellä oli. Siellä on sellaisia useita kohtia, jossa saatetaan viitata siihen, että Paavalilla oli näön kanssa ongelmia. Olivat ne sitten tilapäisiä näönmenetyksiä tai sitten jotain pysyvämpää, mutta jotenkin se on minulle ollut hyvin lohdullista ajatella, että kun uskaltaa vain ajatella, että minä olen käytettävissä niillä eväillä mitä on, niin se on hyvä asia.

Tuomo Burman: Eli riittävän hyvä ei välttämättä ole täydellinen, että se riittää?

Matti Laurila: Ei, se riittää ja näinhän siis kaikessa muussakin. Eikä tarvitse ajatella pelkästään näköä, vaan että pyrin olemaan riittävän hyvä isä ja aviopuoliso ja isoisä ja ystävä monille. Ei kuitenkaan täydellisyyteen meistä ole, mutta toki tiedän sen, että varsinkin jos ajatellaan ulkoisia tekijöitä, sitä että kuinka siistit ja hienot Powerpointit joku toinen on tehnyt tai kuinka hänellä ulkoisesti homma toimii, niin totta kai se on monella tavalla parempaa kuin näkövammaisen kohdalla. Mutta jälleen ajattelen, että niin kuin sanoin, ihmiset ovat ymmärtäväisiä ja toivon sitä aina kuitenkin, että niin riittävän hyvin pystyn asioita tekemään, että kenelläkään kuulijalla ei synny sellainen ajatus, että mitenkähän Matti tuosta nyt selviää, koska silloin se kääntyy itseään vastaan. Se, että minun täytyy sillä tavalla miettiä etukäteen, että minä tiedän mistä saarnatuoli löytyy tai olen pyytänyt, että joku tulee ja saattaa minut sinne saarnatuolille, jotta ei kenenkään tarvitse yhtäkkiä jännittää, että hyvä tavaton, nyt se ei löydä ja miten tässä nyt käy, miten sitten löytää saarnan jälkeen pois sieltä ja niin pois päin, jolloin se täysin tavallaan se minun näkövammani estäisi sen varsinaisen viestin perille menemisen. Näihin asioihin voidaan todella vaikuttaa niin kuin sanoin, että reilusti pyytää apua, jotta ihmiset huomaavat, että tilanne on hallinnassa. Nyt tuo ihminen lähti saattamaan Matin sinne saarnatuolille tai puhujapulpettiin, että tilanne on täysin hallinnassa ja silloin tulee se turvallinen tunne kaikille, ja heillä riittää silloin energiaa kuunnella sitä mikä se varsinainen asia sitten on.

Tuomo Burman: Ja eihän Matti Laurila sinua ole palkattu sinne näkövammaiseksi, vaan sinut on palkattu papin tehtävään, joka nyt on sitten toimia Oulun tuomiokapitulissa hiippakuntasihteerinä.

Matti Laurila: Kyllä.
Tuomo Burman: Sehän on aina muistettava, että työnantajahan on tietyllä tavalla aika raadollinen ja niinhän sen kuuluukin olla. Työnantajahan ensisijaisesti hankkii työntekijän tekemään tietyn tehtävän. Minkälaisia asioita sinä sanoisit ehkä neuvoksi niille, jotka vammaisena hakeutuvat kirkon tehtäviin, mihin tahansa tehtävään mikä heille sopii, mitä heidän tulisi ottaa huomioon? Toisaalta mitä sinä kokisit, että työnantaja voisi ottaa huomioon tai helpottaa sitä polkua?

Matti Laurila: Niin kuin sanoin, niin ainakin se, että kasvotusten kannattaa tavata puolin ja toisin. Myöskin se, että vammainen henkilö etukäteen miettii jo valmiiksi, että miten minä mahdollisia teknisiä ongelmia ja rajoituksia pystyn ratkaisemaan. Ja siinä tosiaan pelkästään se, että vähän haastattelee niitä toisia vammaisia vastaavan vamman kanssa, jotka ovat saman tyylisessä työssä, niin se voi jo auttaa. Ja vaikka ei olisi saman tyylisessäkään työssä, niin siitä tulee niitä ideoita, että ahaa, tämä ratkaisi tällä tavalla tämän kysymyksen, niin minähän voisinkin ratkaista tämän kysymyksen näin. Ja se, että varsinkin kun työ alkaa, niin on koko ajan valmis ottamaan palautetta vastaan ja myöskin työnantaja osaa suhtautua sillä tavalla siihen työntekijään, että nämä ovat ne tehtävät mistä toivotaan nyt että työntekijä suoriutuu, niin reilusti kertoa että tällainen asia nyt olisi vielä, että löytyisikö tähän joku ratkaisu. Tällaisia asioita nyt vaan tulee mieleen, eli avoin keskustelu ja vuorovaikutus, niin se nyt on ainakin yksi asia. Ja todella niin kuin sanoin, niin suomalainen yhteiskunta on siinä huippu, että yhteiskunta kyllä, esimerkiksi tietokoneiden saaminen, ohjelmien saaminen ja avustajan saaminen, niin hyvin merkittävästikin yhteiskunta pyrkii siihen, että jokainen voisi löytää työtä. Tämä kysymys, nyt kun puhutaan paljon tästä työllisyydestä ja siitä, että kohta on työvoimapulaa melkein alalla kuin alalla, niin siinä minun mielestäni työnantajat ja toisaalta vammaiset tarvitsisivat nyt sellaista luovaa pohtimista, että mitä olisi niitä sellaisia tehtäviä ja sellaisia työpaikkoja, missä vammainen pystyy palvelemaan täysin ja sillä tavalla tämä työllisyys voisi nousta. En sano tätä työllisyyden nousua sen tähden, että se nyt olisi suomalaiselle yhteiskunnalle iso asia, mutta ennen kaikkea sille vammaiselle itselleen, koska minä luulen, että moni kuitenkin vammainen, joka on koulutuksen käynyt, totta kai toivoo että voisi sitä koulutusta hyödyntää ja saisi sellaisen elämäntehtävän, joka on mielekäs hänelle. Ja toki se välillä vaatii sitten hakemista ja todella sanon, että en ole asiantuntija, en tiedä kaikkia niitä haasteita mitä monelle muulle, edes näkövammaiselle voi tulla työelämässä, mutta tässä jotain tällaisia ajatuksia.

Tuomo Burman: Matti Laurila, heitän vielä muutaman ajatuksen tähän lopuksi, niin saat niitä sitten siinä määrin kun haluat niin kommentoida. Ensinnäkin se ajatus, että jokainen vammainen, jokainen näkövammainen on yksilö ja joku on lahjakkaampi jossakin. Joku liikkuu tosi hyvin, joku ei liiku niin hyvin, jollakin on taas joku toinen alue parempi, se on yksi ulottuvuus. Tavallaan hain sitä, että tiettyyn rajaan asti voidaan käsitellä samanlaisina, mutta sitten kun jotain puuttuu, niin sitten erotkin voi kasvaa tietyllä tavalla. Sitten toinen asia on se, että ei ole huono asia, jollekin voi sopia esimerkiksi osa-aikatyö paremmin.

Matti Laurila: Kyllä.

Tuomo Burman: Ja sitten toinen on, että työnantajaahan voi rohkaista se, että esimerkiksi menemättä näihin kaikkiin mitä yhteiskunta tosiaan tarjoaa, minäkään en niitä kaikkia tiedä, mutta esimerkiksi työkokeilu saattaa olla hyvä, jolla voi näyttää sitä osaamistaan. Minkälaisia ajatuksia, Matti, sinulle tulee näistä?

Matti Laurila: Siis ehdottomasti, eli jokainen vammainen, se että hän löytää ikään kuin sen oman reittinsä ja oman tapansa olla työelämässä mukana. Jos ei sitä toisaalta löydy ja tuntuu, että se on stressi se työelämä, niin senkin ehkä joutuu sitten hyväksymään ja näkemään, että tämä on nyt se minun tapani ja miettiä ehkä vaikka vapaaehtoistyön puolella jotain mikä luo sitä mielekkyyttä siihen omaan elämään sitten. Sen vielä haluan todeta, että minulla on huikeita kokemuksia siitä koko ajan, että miten minä joudun pyytämään ihmisiltä apua esimerkiksi liikkumisen suhteen. Siis työtovereilta joudun pyytämään, kysymään sitä, että voinko ottaa sinua tuosta olkapäästä kiinni kun nyt mennään tuonne toiseen rakennukseen tai vastaavaa. Siis ihan tutussa ympäristössä pystyn toki liikkumaan itsekin, mutta silloin kun halutaan varsinkin rennosti keskustella niin että minä en törmäile koko ajan, niin voi olla mielekkäämpi, että otan käsivarresta kiinni ja seuraan siinä sitten. Mutta myös näitä tilanteita, kun minä mietin, että miten minä tästä nyt pääsen ja onko tässä nyt se kaupan ovi tai olenko minä nyt oikeassa paikassa ja kuulen, että joku liikkuu, niin valkoisen kepin kanssa kun liikun ja kysyy joltain, niin kyllä ihmiset ovat äärettömän ystävällisiä. Monet lähtevät ihan, että odota minä tulen näyttämään ja saattavat kymmeniä metrejä kävellä, kun ne tulevat näyttämään jonkun oven ja jotenkin on sellainen olo, että he ovat hyvin ystävällisiä ja ovat ilahtuneita siitä, että he voivat olla avuksi. Niin tavallaan se, että työelämässä, minun työni on todella sellainen missä minun pitää liikkua paljon, niin se että minä saan apua juna-asemalla tai kun saavun jonnekin vieraalle paikkakunnalle ja vastaavaa, niin ne ovat asioita jotka ovat minulle hirveän tärkeitä, se ihan satunnaisten ihmisten apuun turvautuminen. Joka tapauksessa niin kuin sanoit, jälleen minulla lähti ajatus näin kulkemaan eteenpäin, mutta niin kuin sanoit, että jokaisella on yksilöllinen elämä ja niitä eri vaihtoehtoja sen työllistymisen suhteen tulee avoimella mielellä ottaa vastaan.

Tuomo Burman: Kiitoksia Matti Laurila, Oulun hiippakunnasta hiippakuntasihteeri kansainvälisistä asioista, näinhän se suurin piirtein meni. Oikein mukava oli jutella sinun kanssasi. Sano nyt vielä loppuun sellainen rohkaisun sana jokaiselle vammaiselle ihmiselle, joka haluaa työllistyä. Miten haluaisit rohkaista jokaista?

Matti Laurila: Ehkä en nyt osaa välttämättä sanoa mitään muuta, mutta palaan siihen ajatukseen, että kannattaa rohkeasti koputella ovia ja antaa muiden ihmisten sitten sulkea ne. Tai tavallaan, että jos sitten tulee joku ovi joka ei aukea, niin sitten sille asialle ei voi mitään, mutta että ei itse ainakaan ajattele että minä en tähän pysty, vaan lähtee ennemmin selvittämään sitä, että onnistuisiko se ja sitä kautta sitten ehkä löytyy niitä ovia, jotka sitten työelämässä myöskin aukeaa.

Tuomo Burman: Tällainen oli Saavu Kirkkoposti -podcastin tämä jakso. Kanssani juttelemassa oli Oulun hiippakuntasihteeri Matti Laurila. Minä olen

Tuomo Borman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Vielä tulee yksi Saavu Kirkkoposti -podcastin jakso tänä vuonna ja ilmestyy tuossa ennen joulua. Hyvää ja siunattua syksyä jokaiselle, kuulemiin.

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa keskitytään selkokieleen. Mitä se selkokieli on, mitä tavallisen seurakuntalaisen tai seurakunnan työntekijän tulee tietää selkokielestä. Ja tietysti kun joulu lähestyy, niin on myös tässä podcastissa jouluhartaus. Eli tällaista tällä kertaa. Ja asiantuntijavieraana meillä on Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, Pertti Arola. Hänen kanssaan jutellaan Zoom-etäyhteyden kautta. Tervetuloa tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin, Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi. Olisiko hyvä, että aluksi kerrot muutaman sanan itsestäsi. Ja nyt kun meillä on aiheena tämä selkokieli, niin otetaanko hyvin selkeä viestintä puolin jos toisin.

Pertti Arola: Kiitoksia, se on oikein hyvä tavoite. Selkeys on hyvä juttu, ja siihen on hyvä pyrkiä. Joskus se onnistuu selkeämmin ja joskus sitten lähtee vähän ajatus karkaamaan. Mutta niin se varmaan meillä jokaisella. Tosiaan, olen ollut täällä Varsinais-Suomessa tämän vuosituhannen, eli vähän yli 20 vuotta kehitysvammaisten pappina. Ja on ollut hieno, kiva paikka olla, ollut hienoa ja mukavaa tehdä näiden ihmisten kanssa töitä. Ja selkokieli on kieltämättä sellainen asia, joka on tullut koko ajan tärkeämmäksi. Enemmän se alkaa näkyä omassa työssä, enemmän tulee asioita, joita pitää tehdä, ja saa tehdä selkokielen parissa. Ja enemmän ja enemmän huomata, että selkokieli on tärkeä asia.

Tuomo Burman: Pertti Arola, jos minä yritän olla nyt sellainen yksinkertainen ihminen, se onnistuu kyllä minulta hyvin helposti. Mitä selkokieli noin kansanomaisesti on?

Pertti Arola: Selkokieli on sellaista kieltä, mitä on helppo ymmärtää. Sen sanastoa on vähän yksinkertaistettu, on jätetty vaikeita sanoja pois, jätetty vieraskielisiä sanoja pois, jätetty sivistyssanoja pois. Ehkä se ajatuksenkulku on vähän yksinkertaistettu. Pitäisi olla selkeänä mielessä, että mitä haluaa sanoa, ja sitten sanoo sen selkeästi. Sen sijaan siitä asiasta ja sisällöstä ei ole pakko tinkiä. Joskus voidaan puhua vaikeistakin asioista. Ja joskus voi olla niin, että pitää oikein todella tarkkaan miettiä, että mikä on se ydin tässä vaikeassa asiassa. Mikä on se kaikkein tärkein asia, minkä haluaa sanoa. Ja silloin se selkokieli voi viedä hyvinkin syvällisiin pohdintoihin.

Tuomo Burman: Miten sinä ensimmäisen kerran tulit tutuksi selkokielen kanssa?

Pertti Arola: Se on pikkuhiljaa tässä työssä tullut vastaan. Enemmän ja enemmän. Silloin aikoinaan aloitin, en kovin paljon tiennyt kehitysvammaisten maailmasta. En kovin paljon tiennyt millaiseen työhön tulen, en kovin paljon tiennyt selkokielestä. Silloin erityisen tärkeä asia oli itselle, että pitää olla konkreettinen. Pitää esimerkiksi puheessa olla jotain muuta kuin sanoja mukana myös. Pitää olla jotain näytettävää, pitää olla jotain koettavaa, jotain enemmän. Se oli ehkä se, mikä tuli ensin vastaan. Ja sitten siitä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ajatus lähti myös sinne itse kielen puoleen, sanojen puoleen, selkokielen puoleen. Että voisi myös siihen kiinnittää enemmän huomiota. Ja sitten tuli enemmän ja enemmän vastaan se, että tarvitaan valmista aineistoa. Tarvitaan selkokielisiä raamatuntekstejä, tarvitaan selkokielisiä rukouksia. Ja näitä selkokielisiä tekstejä on sitten julkaistu. Niitä on eri paikoissa, esimerkiksi kirkon selkosivuilla on enemmän ja enemmän aineistoa. Ja näin se on sitten tullut koko ajan tärkeämmäksi omassakin työssä.

Tuomo Burman: Jos ajatellaan, Pertti Arola, tavallista seurakuntalaista tai seurakunnan työntekijää. Mitä hänen ainakin tulisi tietää selkokielestä?

Pertti Arola: Jos haluaa sanoa selkokielellä jotain, silloin pitää ainakin tietää, mitä haluaa sanoa. Eli ehkä se on se hyvä lähtökohta, mitä oikeasti haluan sanoa, mikä on se ydinjuttu. Mitä tässä haluan kertoa. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Kun on kirkas ajatus, että tuon haluan sanoa, tuon haluan viestiä, se on se hyvä lähtökohta. Sitten toinen todella tärkeä asia on yhteys. On yhteys kuulijaan, on yhteys häneen, jonka kanssa keskustelee. On jotenkin sellainen yhteys, että puhummeko me edes samasta asiasta. Ymmärrätkö sinä mitä minä tarkoitan, saitko kiinni tästä. Jotenkin voi peilata sitä omaa sanomista tai omaa viestintää. On tärkeää saada sitä palautetta. Palautetta, että jotain tästä nyt menee perille, ja jotenkin ymmärretään toisiamme.

Tuomo Burman: Selkokielen varmaan se helppous on tosiaan siinä, että ajatus, tiiviisti sanotaan se, mitä ajatellaan. Mutta ehkä se vaikeus on myös siinä, että selkokielestä hyötyviä on kovin monenlaisia, aina maahanmuuttajista sitten hyvinkin vähän kieltä ymmärtäviin kehitysvammaisiin. Eli kohderyhmä lienee tärkeä määritellä, kelle milloinkin viestitään?

Pertti Arola: Se on monessa kohtaa kyllä totta. Millainen sanasto on tuttua näille ihmisille, millainen tausta heillä on. Jos kertoo vaikka vertauksen, tai haluaa jotenkin tehdä havainnolliseksi omaa asiaansa, niin onko tällainen asia heille ollenkaan tuttua. Ovatko he törmänneet aikaisemmin tällaiseen. Siinä kohtaa se kyllä tulee haasteena vastaan. Toisaalta on ihan hyvä antaa myös itselleen lupa. Tärkeintä on yrittää saada se yhteys toiseen ihmiseen. Ja sitten, jos tässä keskustellaan, niin sitten huomataan, että syntyikö se yhteys ja menikö asia perille. Jos ei se mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ensimmäisellä sanomisella, koetetaan löytää vähän toisenlaisia sanoja. Koetetaan vielä vähän yksinkertaistaa. Jos miettii omia puheita esimerkiksi, niin joskus selkokielen kanssa onnistuu helpommin, joskus huomaa, että nyt meni aika mutkikkaaksi. Aika usein takana on se, että kuinka hyvä ajatus minulla on itselläni siitä, mitä haluan sanoa. Kuinka kirkas ajatus on itsellä. Jos on oikein selkeä ja hyvä ajatus, niin silloin on helppo pukea se asia selkeään muotoon, selkeisiin sanoihin. Joskus taas on vähän sellainen ympäripyöreämpi olo. Jotain tästä haluan kertoa ja viestiä, toisaalta tätä kertoa, toisaalta tuota. Ja silloin huomaa, että lähtee vähän niin kuin pyörittelemään sitä asiaa. Ja lauseet tulevat pidemmiksi, ja lauseet tulevat mutkikkaammiksi. Ja vähän se selkokielinen ajatus karkaa.

Tuomo Burman: Jos, Pertti Arola, hieman tiivistän tätä ajatusta, miten minä ymmärsin sinun äskeisen puheesi, niin ensinnäkin pitää tietää mitä haluaa sanoa. Ja ehkä toiseksi sitten se läsnäolo, eli pitää myös tavallaan tarkkailla. Pikku prinssissä taidetaan sanoa, että tärkeitä asioita näkee vain sydämellään. Ja lieneekö se hyvä ohje tähänkin selkokieleen?

Pertti Arola: Se on tosi hyvä ohje. Loppujen lopuksi selkokieli on eri asia kuin matematiikka. Matematiikassa voidaan laskea, että yksi plus yksi on kaksi. Selkokielessä on vähän vaikeampi laskea, että kun käytän näitä ja näitä sanoja, niin sitten puhun selkokielellä. Tai kun käytän noita sanoja, niin en puhu selkokielellä. Tärkeintä on, että se yhteys jotenkin syntyy.

Tuomo Burman: Niin, kyseessähän on kuitenkin vuorovaikutus lopulta. Että kun se asia saadaan selväksi, ja tarkentavat kysymykset ovat joskus hyödyllisiä. Myös kuulijoilta.

Pertti Arola: Olen monta kertaa lainannut vanhan rovastin lausahdusta, että hän ei oikein tykännyt pitää hartautta kehitysvammaisille ihmisille; kun hän oli tottunut siihen, että kun hän puhuu, niin muut ovat hiljaa. Ja minulla se on vähän toisin päin. Jos kaikki kuulijat ovat hiljaa, niin se on varma merkki siitä, että kukaan ei nyt ymmärrä yhtään mitään, mitä minä puhun.

Tuomo Burman: Pertti, kun sinun normaali työpäiväsi on, niin minkä verran sinä joudut käyttämään selkokieltä? Ja minkälaisia tilanteita, esimerkiksi selkokielellisiä tilanteita, sinulle tulee vastaan?

Pertti Arola: Toive ja tavoite on, että selkokieltä pääsee käyttämään mahdollisimman paljon. Silloin se tarkoittaa sitä, että on ihmisten kanssa tekemisissä. Eli usein normaaliin työpäivään mahtuu vierailuja toimintakeskuksessa tai asumisyksikössä. Siellä saattaa olla hartauksia tai tapaamisia. Niissä tilanteissa yritän kovasti käyttää selkokieltä. Sitten tietysti välillä on niitä tilanteita, että jonkun ihmisen tavoittaa vaikka puhelimessa tai tavoittaa vaikka netissä, saattaa tulla jotain viestejä ja kyselyä. Ja välillä joutuu ehkä vähän pinnistelemään ja ponnistelemaan. Jos emme ole oikein tottuneet yhdessä viestimään kirjoittamalla tai Messengerissä, niin joutuu oikein tiivistämään, että mitenkäs tämän nyt sanoo. Mitenkäs tämän nyt viestii niin, että toinen ymmärtää. Ne ovat sellaisia ihan hyviä haasteita itselle, saada oikein selkeästi ilmaistua. Nyt kun on ollut tätä korona-aikaa, niin olemme tehneet aika paljon videoita YouTubeen, ja siellä käytetään selkokieltä. Ja ne ovatkin aika hyviä sellaisia opetustilanteita itsellekin. Joutuu perästä päin katsomaan, mitä on tullut videolle sanottua. Joutuu vähän leikkaamaan ja liimaamaan, ja siinä huomaa, lähtikö ajatus karkuteille. Tuliko jotenkin selkeästi sanottua. Ja sitten tietysti on niitä työpäiviä, että enemmän istuu tässä tietokoneen ääressä, yrittää vaikka kirjoittaa sitä selkokielistä aineistoa, vaikkapa niitä rukouksia tai raamatuntekstien mukautuksia.

Tuomo Burman: Niin näistä raamatuntekstien mukautuksista sen verran, että niitähän on nyt kirkossa tullut aika paljon. Muun muassa jouluevankeliumi löytyy, ja monia muitakin kirkkovuoden tekstejä. Ja onko se nyt viimeisin tämä päivän rukoukset, joka tuli..?

Pertti Arola: Joo. Kyllä vain. Eli tällä hetkellä kirkon selkosivuilta löytyy jokaiseen pyhäpäivään evankeliumitekstit, ja löytyy päivän rukoukset. Sen lisäksi ollaan sitten pikku hiljaa tekemässä muuta aineistoa. Esimerkiksi omalle sivulle; tuolla Paimion seurakunnan nettisivuilla olen pikkuisen kerännyt niitä mukautuksia, mitä olen tehnyt. Lukukappaleisiin, vanhan testamentin teksteihin, uuden testamentin teksteihin. Ja vähän selkorukouksia myöskin. Mutta se on sellaista omaa pientä harrastustoimintaa tässä. Mutta tosiaan, kyllä sitä selkokielistä aineistoa koko ajan enemmän tulee.

Tuomo Burman: No tuohon ei malta olla sanomatta, että sanotaan, että Paavalin kirjeet esimerkiksi lienevät kohtuullisen haasteellisia selkomukautuksille?

Pertti Arola: Välillä näin. Aika kiemuraisia lauseita ja ajatuksia siellä välillä on. Joutuu aika lailla välillä miettimään, että mitä tässä halutaan sanoa. Siinä oikeastaan tulee myös se selkokielen hienous esille. Ei väistetä vaikeita asioita, vaan yritetään mennä ihan ytimeen. Ihan siihen, että mitä tässä oikeasti halutaan sanoa.

Tuomo Burman: Sehän on hyvä kaiken kaikkiaan löytää se ydin. Ja niin kuin tuossa aikaisemmin todettiin siitä, että on hyvä miettiä mitä on sanomassa. Kun se ydin löytyy, niin keinot aina löytyvät siihen viestimiseen. Mutta jos ei sitä ydintä ole esimerkiksi omassa puheessa, tarkoitan tietysti itseäni tässä tilanteessa, niin silloin on varmasti vaikea löytää sitä sanomistakaan niin, että sen pystyisi ilmaisemaan napakasti, lyhyesti ja selkeästi.

Pertti Arola: Juuri näin. Kyllä sinä puhuit ihan minunkin ajatuksiani nyt kuule.

Tuomo Burman: Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, olisiko nyt hyvä, kun joulukin tässä lähestyy, niin siirtyä siihen hartaudelliseen osioon?

Pertti Arola: Joulu lähestyy. Ja enemmän ja enemmän joulua pohditaan uutisissa ja lehdissä. Pohditaan vähän ehkä sitä, että millainen joulu tulee, millainen joulu tulee tänä vuonna. Kuinka paljon se korona vaikuttaa, kuinka paljon tulee rajoituksia. Mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä. Millainen joulu tulee. Millainen on se joulun tunnelma, tai löytyykö sitä joulun tunnelmaa. Jos on paljon rajoituksia, onko silloin mitään oikeaa joulua. Jos koko ajan täytyy miettiä, mitä saa tehdä, löytyykö silloin joulun tunnelmaa. Vähän samaa mietittiin viime jouluna, vuosi sitten. Millainen joulu oikein tulee. Ja oikeastaan samaa mietittiin silloin tosi kauan aikaa sitten. Sitä miettivät Maria ja Joosef. Mitä tässä oikein tapahtuu, millaista tästä oikein tulee. Pitäisi lähteä sinne matkalle, pitäisi lähteä raskaalle, raskaalle matkalle. Ja vauvan syntymä lähestyy. Mitenkähän tässä oikein käy. Millainen joulu, millainen syntymä tästä tulee. Millainen matka tästä tulee. Oikeastaan silloin ensimmäisenä jouluna kaikki meni pieleen. Ei löytynyt yösijaa, ei löytynyt paikkaa mihin majoittua. Vauva syntyi, siellä jossain kaukana matkan päällä. Vauva syntyi jossain kurjissa ja likaisissa olosuhteissa. Vauva syntyi sinne eläinten keskelle. Ei siinä oikein ollut iloa eikä tunnelmaa. Mutta juuri sinne Jeesus syntyi, juuri sinne tuli Jumalan valo. Jumala tuli maailmaan. Jumala tuli siihen tilanteeseen, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Jumala tuli siihen tilanteeseen, kun tunnelma tuntui olevan ihan pielessä ja poissa. Jumala tulee keskelle meidän elämää. Eli joulu, joulun valo, se saa tulla joka tapauksessa. Joulun sanoma, joulun valo, se ei riipu siitä, millainen tunnelma meillä on. Joulu tulee joka tapauksessa. Rukoilemme. Rakas Taivaan Isä. Monet ihmiset odottavat joulua. Pieni, innokas lapsi odottaa joulua. Anna minullekin samanlaista intoa. Jollain on kova kiire, jotta hän saisi kaiken valmiiksi. Anna kiireen keskelle joulun rauha. Joku ei jaksa odottaa enää mitään. Anna hänelle valoa, anna vierelle läheisiä ihmisiä. Tuo meille jokaiselle iloa, lepoa ja toivoa. Lahjoita meille hyvä joulu. Aamen.

Tuomo Burman: Kiitos, Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, tästä hartaudesta ja tästä haastattelusta. Tässä on kyllä pohtimista ainakin minulle, ja toivottavasti kaikille kuulijoillekin. Kiitos oikein paljon!

Pertti Arola: Kiitoksia, kun sain tulla mukaan tähän ohjelmaan. Oikein hyvää ja selkeää, iloista joulun aikaa jokaiselle.
Tuomo Burman: Tällaisia asioita oli tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Ja vieraana meillä oli Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi,

Pertti Arola. Minä olen Tuomo Burman, ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran olemme äänessä sitten ensi vuonna. Eli 2022, joskus alkuvuodesta. Siunattua joulua ja siunattua uutta vuotta 2022 jokaiselle kuulijalle. Kuulemiin!

Alkumusiikki 

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat, tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burmen ja tämän podcastin toimittaja, olen seurassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa. Saavu Kirkkoposti -podcastin aiheena on usko, rukous, ja saavutettavuus. Ja mitäpä siinä sitten tuleekaan esille, se kuullaan hetken kuluttua. Ja kyllä, teemme myös poikkeaman lähetystyöhön. Eli, kannattaa pysyä kuulolla. Tietenkin, meillä on myös vieras, Jukka Jämsen, Lapuan hiippakunnasta. Ja hän on lähetys- ja kansainvälisen työn asiantuntija. Siirrytäänpä jutteluun Jukan kanssa ja tällä kertaa välineenä on käytetty Teams-yhteyttä. Tervehdys Jukka Jämsen, tervetuloa tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin ja voisitko jotenkin lyhyesti esitellä itsesi kuulijoille?

Jukka Jämsen: Joo, kiitos ensinnäki kutsusta tähän, tähän podcastiin ja, tosiaan asun Jyväskylässä, olen Lapuan hiippakunnan töissä, ollu jo parikymmentä vuotta, ensin lähetysseuran palkkalistoilla ja sitten kirkkohallituksen, mutta tehtävänkuva on ollu aika pitkälle samanlainen. Olen naimisissa, vaimo Kirsi, on luokanopettaja. Ja meillä on neljä aikuista lasta. Ja sitte jo yksi lapsenlapsi. Ja taustalla on sitte lähetystyötä itselläni, muutama jakso ja sitten perheen kanssa Taiwanissa yksi jakso. Ja kotoisin olen Keuruulta, Keski-Suomesta.

Tuomo Burman: Keski-Suomesta olet kotosin ja Keski-Suomeen olet sitten päätynyt töihinkin?

Jukka Jämsen: Joo me ollaan vaimon kans monta kertaa naurettu että me oltiin valmiita lähtemään lähetystyöhön mihin vaan ja ollaankin päädytty kiinalaiseen kulttuuriin sinne Taiwaniin, mutta sitten lähetysseura kutsui tähän Lapuan hiippakunnan hommaan, nii päädyttiin Jyväskylään joka on vain, 60 kilometriä itään päin meidän kotikaupungista, että aika lyhyeks tämä loppuspurtti sitte näköjään jäi.

Tuomo Burman: Tässä vois tietysti huumorilla sanoo et onko se nyt se teidän Samaria?

Jukka Jämsen: [Nauraa] nii se on hyvin sanottu, koska mä oon joskus esitellykki, että, kun lähetyskäskyä annettiin, tai ensin Jerusalemissa ja sit Juudeasta, eli lähimaakunnasta ja sitte se naapurimaakunta on se Samaria, mä oon monta kertaa ajatellu et me suomalaiset ehkä ajatellaan et se on Ruotsi se Samaria, se on vähä arveluttavampi, rikas naapuri, mutta joo, hyvä, kiitos Tuomo tuosta, se on hauska ajatus, että ollaan, jääty Samariaan, lähelle.

Tuomo Burman: Tää lähetystyöhön kaiken kaikkiaan liittyy, liittyy vahvasti usko. Mitä se usko on, jota halutaan niinkun välittää ihmisille?

Jukka Jämsen: Joo, tietysti uskontoja on paljon ja joku on totetodennukki joku tutkija et ihmiset-ihminen on parantumattomasti uskonnollinen. Maailmassa tunnetaan hyvin vähän ihmisiä, joilla ei ois minkäänlaista uskomusjärjestelmää ja tämän sanottuani niin sitte kuitenkin, itsekin kun on sanotaanko tämmösestä käytännöllisestä ateismista, tullu uskoon, niin sitte kuitenki näen sillä tavalla, niinku kristityt nyt yleensäkki näkee Jeesuksen opetuksen pohjalta, että Jeesus sano että ei kukaan tule isän luo muuta ku minun kauttani. Eli, kyllä me yritetään opettaa sitä, että Jumala on itse armahtanu koko ihmiskunnan, ja siihen ei tarvita enää tähän uskomiseen ja jumalasuhteeseen omia suorituksia, vaan että, Jeesukseen turvautuminen ja Jeesuksen Jumalan poikana pitäminen niin, se on hyvin vapauttava asia. Ja semmonen, nii. Tekis mieli sanoo näin, että, tommonen armollinen käsitys ihmiselämästä ja sitä, että saa olla vapaasti Jumalan lapsi, iloita siitä, saa iloita anteeksiantamuksesta. Sitte saa keskittyä palvelemaan lähimmäisiä, ei tarviikaan keskittyä lepyttämään Jumalaa. Tämä nyt on vähä karrikoitu, lyhennetty, mutta ehkä tässä semmosessa pähkinänkuoressa, miksi me haluamme kertoa kristinuskosta eteenpäin.

Tuomo Burman: Olen ymmärtänyt, että tänä päivänä lähetystyö on paljon muutakin, että kuin se pelkkä lähetyssaarnaajan työ. Mitä tää muu on, jolla, jolla välitetään tätä Kristuksen rakkautta maailmassa?

Jukka Jämsen: Se varmaan vois piirtää monta pitkää historian kaarta ja varmaan monta aaltoa, niinku eri vaiheissa kirkkohistoriassa on varmaa erilaisia vaiheita. Mutta haluaisin nostaa esimerkkinä vaikkapa nyt Etiopian, joka on maailman suurin luterilainen kirkko, siis Etiopiassa nii Jeesuskirkko ja samalla maailman nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Ja näyttää siltä, että kun ihmiset sitte löytävät tällasen armollisen suhteen Jumalaan, ja löytävät Jeesuksen vapahtajakseen, nii siitä vapautuu voimavaroja aika paljon. Ja, siksi nostin Etiopian, koska siel on hienosti tehty paljon, siel rakennetaan kaivoja, eli siis, hommataan puhdasta juomavettä, joka sitte auttaa taas terveysasioissa pitkälle. Kirkko on hoitanu pitkälle klinikoitten rakentamisia, jopa sairaaloiden rakentamisia, sitte vähitellen ku yhteiskunta on rakentunut eteenpäin nii yhteiskunta on ottanu niitä vastuulleen kirkolta. Kirkko on hyvin monella tavalla opetustyössä kärjessä. Meilläkin Suomessa meidän kirjakielihän on Raamatun käännöksen sivutuote ja niin edelleen, et jotenki näyttää siltä, et siellä missä se evankeliumi saa vapautta, nii siellä myöski halutaan kohentaa elinoloja ja ehkä vielä mainitsen yhden tuolta Tansaniasta. Siellä on poikkeuksellisen suuri määrä väestöpohjassa albiinoihmisiä. Eli siis joilla on, poikkeava ihon pigmentti, ja siel jostain syystä albiinoja vainotaan tietyllä tavalla, tai ajatellaan jopa, et heidän ruumiinjäsenillään saa jotakin menestystä ja onnea. Niin, kirkko on tehnyt hyvää työtä siellä yhdessä maan hallituksen kanssa, et on saatu tämmönen suojelu albiinoja kohtaan ja, muun muassa kirkon pappeina on sitte albiinoja, joka on aika, se on huomiota herättävä asia. Ehkä tällaisia välähdyksiä.

Tuomo Burman: Olen ymmärtänyt, että myös lähetystyöntekijät joutuvat olemaan monessa mukana, että pelkästään ei, ei riitä se, että saarnaa ja julistaa, vaan joutuu olemaan ihan käytännön tehtävissä. Muistelen lukeneeni, kun lähetystyö alkoi, Suomen lähetysseuran kautta, muun muassa Namibiassa ja Martti Rautanen kulkeutui sinne, niin hänhän oli tosi monessa mukana Namibiassa, vai olenko muistanut oikein?

Jukka Jämsen: Joo kyllä se, niinkun, Martti Rautanen oli luomassa Dongon kieltä, eli paikallista kirjakieltä sitten Raamatun käännöksen myötä. Ja en, en uskalla Rautasesta sanoa, en tunne nii hyvin hänen historiaansa, mutta totta se on, että hyvin usein lähetystyö toimii niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Eli, jos nyt ajatellaan miten evankeliumi leviää, joku on sanonu et evankeliumi leviää siellä missä flunssa tarttuu, eli siihen tarvitaan lähikontakti, ja se evankeliumi leviää yleensä sillä tavalla et ihmiset oppivat luottamaan, niihin jotka uskovat Jeesukseen, ja sen vuoksi tämä läheinen niinkun, elämäntapa, nii sehän tuo väkisin esille esimerkiks sen, että jos jossaki perheessä on vammaisia lapsia tai vaikkapa nyt tulee mieleen taas tuolta Etiopian Hosaenasta kuurojen koulu, ja niin edelleen, nii hyvin usein sitte lähetystyöntekijät ovat tarttuneet näihin käytännön asioihin, kun heidän ystävänsä, heidän uudet siskonsa ja veljensä, kristillisessä mielessä, niin ku heillä on jotaki tällasia, missä he tarvitsevat apua, niin totta, lähetystyöntekijät ovat hyvin usein sitte auttaneet käytännön asioissa.

Tuomo Burman: Lähetykseen ja kansainväliseen työhön liittyy rukous. Erityisestihän se liittyy uskoon. Miten itse näet, että minkälainen merkitys rukouksella on lähetystyössä?

Jukka Jämsen: Rukous on sellainen, ehkä länsimaissa hiukan kavennettu asia, me ajattelemme helposti länsimaissa että rukous on jotenki yksityiseen hartauden harjotukseen liittyvä asia, yksilön oma asia. Mutta esimerkiksi raamatussa on Isä Meidän -rukous, siellä ei ole isä minun -rukousta. Ja jotenki haluisin tähän sanoa, että lähetystyössä sellainen yhteinen tavallaan niinku seurakunnan tai vaikkapa jonkun kokoontuneen lähetyspiirin yhteinen rukous, lähetystyöntekijöiden puolesta, on sellainen, välttämättömäksi koettu asia kautta sukupolvien. Ja tästä lähetystyöntekijöil on paljon kertomuksia, usein kerrotaan esimerkiks sitä kun on ollut vaikea paikka jossakin lähetysmailla, niin sitten myöhemmin lähetystyöntekijät ovat saaneet Suomesta tiedon, että juuri sinä hetkenä, juuri sinä yönä, juuri sinä päivänä, esirukoilijat ovat kovasti saaneet sydämelleen sen, että pitää rukoilla lähetystyöntekijän puolesta. Tämä tällaisena niinku taustatoimintana, ja välttämättömänä ikään ku perustuksen rakentamisena lähetystyölle, mutta sitte ihan siellä myös, lähetystyössä, kerron vaikka yhden esimerkin Tansaniasta, siellä tällaiset paikalliset evankelistat menivät näyttämään kristillisiä elokuvia tietylle kylälle, siellä paikallinen tällanen noitatohtori, joka on siellä vähän sellanen kansanlääkinnän ja poppamiehen sekoitus, siin on niinku ihan hyviäki juttuja, mutta myöski vahingollisia juttuja, hän tuli sitte sanomaan kahdelle evankelistalle että hän ei saa nukuttua, ja hän kokee, että pahat henget vaivaavat häntä. No sitte kun, evankelistat kertoivat hänelle Jeesuksesta, hän halusi kääntyä kristityksi, kun he sitten rukoilivat hänen puolestaan niin unettomuus loppui siihen. Eli tässä tuli semmosia pikkuvälähdyksiä siitä, että rukousta tarvitaan sekä kotimaassa lähetystyön puolesta, että se on myöski monesti se lähetystyön kärki, ihmiset kokevat, että Jumala rukouksen kautta kuulee heitä ja auttaa heitä.

Tuomo Burman: Niin tää rukous on sillä tavalla tärkeä asia, ja itse ihan kotimaassa olevana näkövammaisena ihmisenä, niin, kyllä sitä oikein uskalla mitään suurempaa ruveta tekemään ilman rukousta, koska niin moni asia voi kuitenki mennä pieleen, et se voi myös olla ihan tämmöstä arkipäivää luultavasti siellä lähetystyössäkin.

Jukka Jämsen: Joo kyllä voin omasta kokemuksesta sanoa, että ilman rukousta lähetystyössä nääntyy yksinkertasesti, et siinä kokee niin suurta yksinäisyyttä helposti vieraan kulttuurin keskellä ja niin edelleen, toi on loistava kuulla, mitä sanoit Tuomo tästä että, täälläkin se liittyy arkipäivään, olen sitä mieltä, että kun rukous on mukana jatkuvasti niin, asiat jotenki asettuvat paremmin oikeaan mittakaavaan.

Tuomo Burman: Toki, Jukka Jämsen, on myönnettävä se, että ei ne rukoukset aina nii hienoja ole, ole että ne ovat joskus ehkä semmosia enempi huokaksia, että voi että ku tämäki nyt sujuisi, niinkuin sen pitäisi sujua, mutta, kyllä niitäkin kuitenkin kuullaan.

Jukka Jämsen: Joo ja tuo, on hyvin tuttua näin, minäki, mulleki tulee nyt 30 vuotta pappisvihkimyksestä ja kyllä suurin osa, osa rukouksista, ainaki minulla on hyvin käytännöllisiä. Ihan vaa rukoilee ihmisten puolesta ja oman hädän puolesta ja oman huolen vuoksi ja ainaki itse ajattelen ku Jeesus asetti lapsen uskon esikuvaksi, nii eihän lapsi pidä pitkiä puheita, vaan pyytää jos hän tarvii jotain, nii minust se on hyvä malli.

Tuomo Burman: Nii ehkä se lapsen rukous voi olla se, että isi auta.

Jukka Jämsen: Nii, tai niinku meiän kolmannen lapsen, joka oli mahdoton syömään, on muute vieläki vaik on kolmekymppinen, nii, nii tota, hänen ensimmäisiä sanoja, me ihmeteltiin vaimon kanssa et mitä se tarkottaa, ku se sanoo "pu" ja sit me ymmärrettiin, että aina ku joku ruoka loppu tai juoma loppu nii hän sano loppu, se oli vaa pu. Ja sitte hän sano lisää, ltää. Ja minun mielestä se on aika hyvä rukousohje, et jos joku asia on loppu nii pyydetään lisää.

Tuomo Burman: Mietitään tässä vielä loppupuolella sitä, että mitä se saavutettavuuden näkökulmat o-ovat, mi-miten ne näkyvät esimerkiksi sinun kansainvälisessä työssäsi? Miten koet saavutettavuuden, onko se semmonen asia, jota olisi syytä edistää?

Jukka Jämsen: Mielestäni kyllä. En oo ihan varma, mitä kaikkee ku en oo tässä saavutettavuudessa sillä tavalla asiantuntija, en tiedä mitä kaikkee siihen luetaan, mut itse ainaki ajattelen, että kaikki kirkon mallit, siitä kuinka me rukoilemme, niin niitten tulis olla riittävän yksinkertasia, et niistä ei kenellekään tuu kynnystä, että nyt minä en osaa rukoilla tai minä en voi, koska helposti esimerkiks jumalanpalvelusten rukoukset, ne yhteiset esirukoukset on niin kauniita ja niin hiottuja, että, jotenki tuntuu et ne omat rukoukset on ihan semmosia mitättömiä verrattuna niihin. Nii minusta ois kauheen mukava, että jotenki tulis sellanen malli, rukouksesta et hyvin yksinkertanen huokaus kuullaan. Ja, ja sitte ajattelen näin, että niinkun, jotenki toivon, ymmärrän hyvin tuon, et monet vammaiset niinkun jollaki näkyvällä tavalla vammaiset ihmiset ovat kokeneet että vänäh käydään kimppuun ja yritetään parantaa, vaikka se ei olisi ollenkaan, kyseisen henkilön ykkösasioita, mutta ajattelen näin, että sitte ku ihminen haluaisi, että joku minun kanssani rukoilee, niin jotenki toivoisin, että voisi sanoa näin, et se on se, sellainen yleisen pappeuden malli, että kaikki kristityt voisivat jotenkin, jotenkin vapautuneesti vaikkapa avata virsikirjan takakannen ja yhdessä pyytää herran siunauksen, jos ei sitä ulkoa muista, ja jotenki mä toivon, että tämmönen saavutettavuus tässä mielessä, jos nyt ymmärrän sen oikein, jos joku vaan missä tahansa kokee, et minä jhaluaisin jonkun kanssa rukoilla, tulis semmonen kulttuuri, että aina joku kristitty olis valmis siihen yhdessä toisen kanssa. AInaki tällä tavalla toivon, et se olisi kaikkien saavutettavissa.

Tuomo Burman: Yks semmonen saavutettavuuden näkökulma se on laaja käsite tietenki, mut yksihän on se, että nää kaikki pitäis olla sillä tavalla niin yksinkertaisia asioita, tai niin yksinkertaisesti ilmaistuja, että kaikki voivat ymmärtää. Ajatellaan nyt esimerkiksi Suomea, niin Suomen kielikin voi olla kohtuullisen vaikeaa, vaikka ulkomailta muuttaneille ihmisille, niin rukoukset, nämä kauniit ja meille tutut krikkorukoukset saattavat olla sellasta kieltä, joka voi olla aika haasteellista ymmärtää.

Jukka Jämsen: Kyllä.

Tuomo Burman: Mutta, sitten toisaalta, Jumala kyllä ymmärtää, vaikka se ei olisi niin täydellisesti, kielellisesti oikein se rukous.

Jukka Jämsen: Nimenomaan, mulle tulee tästä kaks asiaa mieleen, toinen on se et Isä Meidän -rukous esimerkiks, sehän on tavattoman yksinkertasta kieltä, ja toinen tämmönen kuulin kerran, et tämmöstä helluntaisaarnaa, josta, hänet oli pyydetty, joku oli pyytäny, et ku hän oli hävinny hajuaisti, ja hän oli sit sanonu jossaki iltakokouksessa missä oli ollu vähä meteliä, nii oli sanonu et ku hänelt on haisti hävinny, nii tää saarnaaja oli kuullu, että hänelt on maisti hävinny, siis makuaisti, hän oli sitte suureen ääneen vähä tämmöseen helluntailaiseen tapaan rukoillu, että tää nainen saisi makuaistinsa takaisin ja tää nainen ei kehdannu sanoa, että nyt meni väärin, mutta hän seuraavana aamuna heräsi hajuaistin kanssa, eli siis, se on hyvä esimerkki siitä, että toki niinku hieno esimerkki siitä et Jumala voi joskus jopa parantaa, mutta myös siitä et se rukous oli aivan väärä, mutta Jumala kyllä teki oikean asian.

Tuomo Burman: Jumala ymmärsi kuitenki, mikä se tarkoitus oli, vaikka me ihmiset emme aina ymmärräkään ja tienneet. Ja Juma-Jumalan työhön se sopi sillä hetkellä tämä parantaminen, tai sillä oli joku tarkotus. Kaikkihan meistä eivät tietenkään parane, ja sillekin on varmaan joku tarkotus.

Jukka Jämsen: Niin sitä joskus kysytty, että, miksi kaikki eivät parane ja minusta aika hyvä semmonen vastaus on että, kaikki tällaset ihmeelliset tapahtumat ovat ikään ku tienviittoja, niinkun se sana merkki, Jumalan valtakunnan merkki voidaan myös kääntää ja ne vaan osottavat siihen, täydelliseen valtakuntaan, missä sitten tosiaanki kaikki saavat olla Raamatun mukaan terveitä, mutta se on sitte vasta perillä.

Tuomo Burman: No tosta vielä, palaan tuohon aikasemmin kun Jukka Jämsen sanoit tosta rukouksesta, että semmonen yleisen pappeuden, että kuka tahansa voi auttaa, jos toinen haluaa rukoilla omia asioittensa puolesta, niin sehän just tuo sen, että sen ei tarvitse olla niinku semmosta hienoa. Ehkä siinä onki se tärkein se läsnäolo.

Jukka Jämsen: Joo, hyvin useinhan rukous on niinku täysin hiljaista, tai sit se voi olla laulu tai hyräily tai ihan vaan, esimerkiks semmonen, et joku, vaan pitää ristiä kaulassa. Vaikkei osais edes puhua, vaikkei osais sanoo mitään, nii se, että turvautuu jollakin tavalla Jeesukseen, nii se kyllä riittää.

Tuomo Burman: Voi olla, että sitten kun tää saavutettavuus kaiken kaikkiaan etenee, siinähän on tämä kielellinen saavutettavuus, sitten, sitte se että kuka tahansa on tervetullut kirkkoon, pääsee paikalle ja niin edespäin ja niin edespäin. Mut suurinhan siellä on aina se, se se asenne. Eli teknisesti asioita vodiaan kyllä helpostiki järjestellä, jos tahtoa riittää, mutta asenteet on aika lujassa ja, en tiedä, tulee vaan mieleen, että auttaskohan niihin asenteisiin ihan tämmönen perus kristillinen työkalu rukous?

Jukka Jämsen: Osut kyllä minun mielestä ihan asian ytimeen. Minusta rukous ja sitte siis myös semmonen rukouksen kautta tuleva semmonen ymmärry että minä olen hyvin pieni ihminen ja Jumala on suuri, hän on kaikkivaltias, nii myöski ymmärtää, että jos nyt jollaki on vähän, sanotaan rajottuneempi elämä ku minulla, nii ei se nyt sitte paljoo itseasiassa merkitse, siis, että ei minullakaan mahdottomat mahdollisuudet ole, sellanen tietynlainen nöyryys voi tulla rukouksen myötä ja myös sellanen ymmärrys että minä tarvitsen apua, niinku meistä jokainen ainaki elämänsä alussa ja elämänsä loppupuolella yleensä, on muiden avun varassa, et siltä ei välty kukaan tässä elämässä. Siinä mielessä rukous on niinku luopumista omista mahdollisuuksista ja kääntymistä Jumalan mahdollisuuksien puoleen.

Tuomo Burman: Sen haluan vielä ottaa tässä esille, rukouksesta, Raamatussahan on, on tuota, tosi monenlaisia tekstejä rukouksesta ja ite oon aina miettiny, miettiny sitä, että kun profeetta rukoilemalla rukoili eikä satanut kolmeen vuoteen. Niin, mitä se tarkottaa se rukoilemalla rukoili?

Jukka Jämsen: Varmaan se tarkottaa vähän samaa, kun, kun Jeesus usein sanoo, se on kreikaksi [amen, amen? 00:22:40] alkukielessä, se tulee taas sitte sieltä [seimiläisestä? 00:22:45] taustasta, ja se on käännetty totisesti, totisesti, ja sillä Jeesus tarkottaa et kiinnittäkää nyt erityistä huomiota tähän. No mut se rukoilemalla rukoilee on semmonen, niinku hyvin vahvasti keskittyy siihen asiaan ja luottaa myös, että Jumala voi näin tehdä. Ja jotenki haluaa sanoa näin, että ajattelis et tämmönen rukoilemalla rukoilee, siinä ei luoteta omaan rukoukseen, vaan luotetaan Jumalaan, jota rukoillaan.

Tuomo Burman: Kiitos Jukka Jämsen tästä hetkestä, minkä vietit podcastissamme mukana. Tässä on nyt mahdollisuus jos haluat semmosen, loppuyhteenvedon tehdä, mitä me olemme tässä keskustelleet. Ole hyvä.

Jukka Jämsen: Kiitos, jos ajatellaan lähetystyötä, niin se on sellainen, meidän kaikkien perustehtävä. Rohkaisen kaikkia jollaki tavalla tekemään lähetystyötä, kertomaan eteen päin, tai ainaki tukemaan sitä. Sitte toivon tässä saavutettavuudesta, että, että me uskaltautuisimme tarjoamaan rukousta, ja miksei myös evankeliumia toisillemme. Voisimme ottaa tavaksi rukoilla yhdessä, kun tapaamme. Ja sitten tuosta uskosta, toivon että, jotenkin, ihmiset ymmärtäisivät, tai usko Jeesukseen on niinku elämän vapauttavin asia, ja tuo lupauksen yhteydestä Jumalaan, muihin kristittyihin ja lupauksen ikuisesta elämästä.

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa. Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Vierailijana oli Jukka Jämsen, Lapuan hiippakunnasta ja hän on lähetys- ja kainsainvälisen työn asiantuntija. Ja minä olen Tuomo Burman, tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran olemmekin äänessä sitten kesän jälkeen, tuossa elo-syyskuun vaihteessa. Toivotan jokaiselle hyvää ja siunattua kesäaikaa. Kuulemiin.

Tekstivastine jakso 8

Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa aiheena on varsin tärkeä aihe. Vammaisiin henkilöihin kohdistuva lähisuhdeväkivalta. On muuten rankka aihe. Mutta minulla on vierainani asiantuntijoita, jotka osaavat aiheesta kertoa enemmän. Sain mukaan tähän podcastiin seuraavia henkilöitä: Katri Suhonen, saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija kirkkohallituksesta, Anniina Heini, järjestöpäällikkö Kynnys ry:stä, Sanni Purhonen, tiedottaja Kynnys ry:stä, Minna-Liisa Luoma, johtava asiantuntija terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta ja Maria Valtokari, kehittämispäällikkö terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Minna-Liisa Luoma ja Maria Valtakari ovat tutkineet vanhuksiin ja vammaisiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Nyt on sitten julkaistu tutkimus vammaisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta. Siirrytäänpä sitten Zoom-etäyhteydellä kuuntelemaan, millaisia asioita asiantuntijat nostavat tästä tutkimuksesta esille. 

Haastattelija: Te teitte tutkimusta vanhusten kohtaamasta väkivallasta. Kuka haluaisi kertoa lyhyesti, että mikä tämä tutkimus oli ja miten se tehtiin. 

Puhuja 1: Minna-Liisa luoma voi kertoa tästä. Tämä oli sellainen tutkimus, että me lähdimme tutkimaan vammaisiin henkilöihin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Me käytimme monenlaisia aineistoja. Meillä oli lapsiperhekysely, kouluterveyskysely, aikuisväestöä koskeva otantakysely eli FinTerveys- ja FinSote-kyselyt. Sen lisäksi me teimme erityisesti vammaisiin henkilöihin kohdistuva lähisuhdeväkivalta-kysely eli ihan tällainen Webropol-kysely, jota levitimme tosi paljon Kynnys ry:n, Invalidiliiton ja muiden vammaisjärjestöjen kanssa. Sitten vielä lisäksi teimme haastattelun, johon saattoi ilmottautua henkilöitä, jotka olivat kokeneet lähisuhdeväkivaltaa. Eli tämä on oikeastaan koko väestöä koskeva. Me lähdimme lapsiperheistä eli nelivuotiaiden lapsiperhekysely, kouluterveyskyselyssä on ala- ja yläaste ja sitten väestökysely ja siitä erityisesti vielä vammaiset. Tässä pyrimme kartoittamaan tosi laajasti. En tiedä, onko koskaan missään muualla maailmassa tehty näin monista aineistoista koostuvaa, tätä ilmiötä tutkivaa, ulottuvaa, kyselyä tai tutkimusta. Ja monimenetelmäistä, että siinä oli määrällinen kyselytutkimus ja laadullinen haastattelututkimus mukana. 

Haastattelija 1: Jos pidetään nyt keskiössä sitä vammaiset-osiota tässä tutkimuksessa, niin mitkä olivat keskeiset tulokset tiivistetysti? Ja oliko siellä jotain, mikä yllätti?

Puhuja 2: Maria Valtakari voi vastata. Sanotaanko näin, että tämän vammaisten henkilöiden kokeman lähisuhdeväkivallan määrä sisällytettiin vammaisiin henkilöihin myös toimintarajoitteiset henkilöt. He kokevat enemmän lähisuhdeväkivaltaa ja väkivaltaa verrattuna muuhun väestöön. Meillä oli aineistona tuo FinLapset, missä olivat nämä nelivuotiaat, kouluterveyskyselyt kahdelta vuodelta, FinSote ja FinTerveys sekä meidän tutkimushankkeessamme kerätty vammaisuus ja lähisuhdeväkivaltakysely- ja haastatteluaineisto. Se oli mielestäni yllättävä tulos, että he oikeasti kokevat sitä enemmän verrattuna muuhun väestöön ja sitten myös, että se väkivalta ja ne kokemukset voivat alkaa jo nuorena. Todella nuorena. Ne alkavat jo lapsena, lapsuudessa alkavat. Ja yhtä yllättävää oli se, että varsinkin kouluterveyskyselyaineistossa selvisi, että he eivät saa apua samalla tavoin, kuin vammattomat koulutoverinsa tai sellaiset koulutoverit keillä ei ole toimintarajoitteita. He eivät pääse samassa määrin juttelemaan aikuisen henkilön kanssa, kuin nämä vammattomat koulukollegansa. Se oli tämän tutkimuksen keskeinen tulos ja myös yllättävin tulos minun mielestäni. Aikaisemmin ei ole selvitetty sitä, että kuinka he saavat koulumaailmassa esimerkiksi apua. 

Puhuja 3: Sanni Purhonen. Minä voisin täydentää itse vammaisena henkilönä ja Kynnyksen, joka on vammaisten ihmisoikeusjärjestö, näkökulmasta vähän kyynisen havainnon. Se on juuri noin, kuin Maria sanoi, että se keskeinen tulos oli se, että vammaiset henkilöt kokevat muita väestöryhmiä suhteessa enemmän ja helpommin väkivaltaa oikeastaan kaikissa elämänsä vaiheissa. Lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisina. Se, mikä minun kommentissani on se kyyninen osa ehkä vähän, on se, että Kynnyksen työntekijänä tulos ei yllättänyt minua laisinkaan. Se vastaa sitä niin sanottua hiljaista tietoa valitettavasti, jota meillä on ollut järjestökentällä. Jonkun verran on tehty myös julkaisuja aiemmin, esimerkiksi erityisesti vammaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Ja ihan sitä tietoa, mitä on lähipiirissä itsellä, jossa on vammaisia henkilöitä. Valitettavasti tämä tulos sinänsä ei yllättänyt minua, mutta se tekee tästä tutkimuksesta tärkeän, koska meillä ei ole ollut dataa, kuten ei muistakaan vammaisia koskevista asioista. Tästä asiasta on ollut vaikea argumentoida joskus, että "no järjestöillä on tästä paljon hiljaista tietoa" ja nyt meillä on sitten kättä pidempää. Mutta Anniina ehkä voi kommentoida tähän lisää, että oliko hänellä samanlainen kokemus. 

Puhuja 4: Joo kiitos, minä olen Anniina Heini. Kyllä näin järjestön edustajana tulokset eivät kauheasti yllättänyt. Hienoa on, että tästä surullisesta asiasta on nyt viimein kansallisesti tutkittua tietoa. Toki lisätutkimusta kaivattaisiin vaikeasti tavoitettavien henkilöiden osalta. Silti tämä on todella merkittävä tutkimus. Jotain juttuja, jotka nousivat sieltä ja jonkin verran ehkä yllättivät, oli juuri tämä lasten kokemaan selkeään väkivaltaan ja huonovointisuuteen ei ollut kukaan puuttunut. Ja näistä kokemuksista ei tarvinnut mennä vuosikymmenten taakse, mikä selittäisi sitten, että kyllähän joskus aikoina ammoisina oli asiat huonosti, mutta että ei tarvinnut mennä niin kauas. Ja se tuntuu todella pahalta, että kun ajattelisi, että lasten hyvinvointia meillä seurataan todella tarkasti. Se ehkä yllätti kanssa surullisesti, qettä oli eräänlaista polkuriippuvuutta, että sama henkilö koki väkivaltaa elämänsä eri vaiheissa, eri henkilöiden toimesta. Tämä tuli haastatteluissa, joita itse olin toteuttamassa, erittäin surullisesti esille. Tällaista vanhaa elämää ei ole helppo jättää taakse ja väkivalta toistui, niin se oli surullista. Se, mikä itseä yllätti kanssa, näissä eri aineistoissa tuli esille se, että miten siihen oli saatu kohtuullisen vähän apua, siihen väkivaltatilanteeseen, siinä itse tilanteessa ja sitten niiden jälkeen. Ikään kuin sen turvaverkon läpi tipahtaa ja avun ketjut katkeavat tai että viranomainen, esimerkiksi poliisi, ei puutu tilanteeseen ja jättää väkivallan kokijan yksin, niin nämä olivat tosi surullisia huomata. Se, mitä itse jäin pohtimaan tämän tuloksen valossa oli se, että ei ehkä ole virallisia tahoja, jotka kulkisivat ihmisen rinnalla pidemmällä aikavälillä, siitä väkivallasta selviämisessä ja nämä tahot eivät ehkä tavoita ihmisiä. Toisaalta taas se, mikä yllätti positiivisesti, tai en tiedä yllättikö, mutta oli positiivista huomata, miten järjestöjen, kolmannen sektorin ja diakonian apu koettiin tärkeäksi. Moni oli saanut avun niiden kautta. Paljon jää siinä väkivalta-asiassakin henkilön oman aktiivisuuden varaan. Jos ihminen on jo ihan rikki siitä tilanteesta, niin onko hänestä ottamaan koppia siinä asian käsittelyssä, joka on kompleksisuudessaankin hyvin vaikea. Tilanteeseen liittyy usein riippuvaisuutta läheisten avusta ja muistakin henkilöistä, palveluista ja ylipäätään siitä elämäntilanteesta. Puhumattakaan siitä tunnepuolesta, joka on aina läsnä, kun on kyseessä lähisuhteet. Tutkimuskin valottaa sitä, että väkivalta ei ole aina vaan yksi irrallinen asia ihmiselämässä, joka tulee saattaa kuntoon. Joskus se toki on sitä. 

Puhuja 3: Tuli mieleen tuosta, että ehkä väkivallan toistuvuutta tai sitä ketjua vammaisten kohdalla selittää toisaalta se, että väkivalta on rakenteissa, esimerkiksi turvakotien esteettömyys, saavutettavuuden puute tai viranomaisten vammaisiin kohdistama vaikka vihapuhe, muut väkivallan muodot tai se, että joutuu lääkärissä lapsesta asti käymään, niin saattaa altistaa sellaiselle, että on esimerkiksi vihapuheeseen suorastaan tottunut. Nämä olivat sellaisia asioita, jotka vahvistivat muitakin toistuvia kierteitä, mitä me näemme vammaisten ihmisten elämässä. Miten vaikka esteettömyys ja saavutettavuus vaikuttavat syrjäytymiseen yhteiskunnassa. Kun on väkivallasta, niin asia kertautuu vielä vakavammilla tavoilla, jos voi näitä syrjäytymisen muotoja tällä tavalla vertailla toisiinsa. Mikä ei tietenkään aina ole tarkoituksenmukaista. 

Puhuja 5: Suhosen Katri. Siitä näkökulmasta, että olin tässä, kun julkistettiin tämä tutkimus, kuulijan roolissa. Kuuntelin, kun itsellä on psykologin tausta ja jäin pohtimaan tätä kuviota, että miten lapsena joutuu väkivallan kohteeksi. Mietin sitä, että kiinnostaisi psykologisesti selvittää ja tutkia sitä, että onko siinä se, että jollakin tavalla se vamma herättää siinä toisessa ihmisessä, joka ei ole itsessään käsitellyt tiettyjä kysymyksiä, sellaisia reaktioita, että sitä väkivaltaa siihen vammaiseen ihmiseen kohdistuu. Täytyy kyllä sanoa, että kun itsekin tässä olin mukana ja sitten kuuntelemassa kuuntelijan roolissa, niin halusin ottaa aiheen tähän, koska itsekin syntymävammaisena ja harvinaisuuden kautta tähänkin tematiikkaan tietyllä tavalla olin eri tavalla orientoitunut. Ja sitten kun on diakoniapuoli, niin diakoniatyössä, kun sitä jäin pohtimaan, niin sieltä kentältä tämä on tuttua. Eli muistan diakoniatyöntekijänä toimiessani ja siltä ajalta, että vammaisten kokema väkivalta tuli vastaan. 

Haastattelija: Me olemme aika kauan puhuneet väkivallasta, mutta emme ole määritelleet sitä. Miten väkivalta määritellään?

Puhuja 1: Minna-Liisa Luoma voi sanoa, että tutkimuksessa ovat hirveän tärkeitä nämä määrittelyt. Me määrittelimme lähisuhdeväkivallan niin, että se voi olla fyysistä, psyykkistä, seksuaalista tai taloudellista, kulttuuriin tai uskontoon liittyvää, oikeuksien loukkausta, hoidon tai avun laiminlyöntiä, digitaalista väkivaltaa eli kännyköiden ja muiden välineiden välityksellä, apuvälineiden rikkomista, sitten vammaisissa henkilöissä lemmikin tai avustajakoiran kaltoinkohtelu. Kaltoinkohtelu määritellään väkivallaksi, jota käytetään niissä tilanteissa, jossa henkilö on vastuu-, luottamus- tai [?? 00:14:50] olevaa henkilöä kohtaan. Kaltoinkohteluun liittyvä laiminlyönti määritellään väkivallaksi, jos se henkilö jätetään vaille hoitoa, apua, huolenpitoa tai muuta perustarpeiden tyydyttämistä tilanteissa, joissa hän on näistä riippuvainen. Sitten meillä oli vielä tämä disabilismi [?? 00:15:09] kaltoinkohteluun viittaavaa käyttäytymistä, joka nousee uskomuksesta, jonka mukaan vammaiset henkilöt olisivat alempiarvoisia, kuin muut henkilöt. Eli me määrittelimme tässä väkivallan ja kaltoinkohtelu hyvin laajasti. Tai se ei ollut tämän väkivaltatutkimuksen keskiössä, koska erityisesti tämä tutkimus koski tätä lähisuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa, joka on kaikista yleisin väkivallan muoto vammaisten henkilöiden kohtaamana. Että tällainen tutkijan määrittely, mutta tämä varmaan herättää monenlaisia ajatuksia.

Puhuja 3: Ehkä nostaisin esiin yhden, mainitsin jo viranomaisten vammaisiin kohdistaman vihapuheen ja muuta, mutta nousi, kun puhutaan lähisuhteista, esiin se, että vammainen henkilö, niin lähisuhdeväkivaltaa häneen tavalla tai toisella, muodossa tai toisessa, kohdistava henkilö saattaa olla henkilö, josta tämä vammainen on jollain tasolla riippuvainen. Tai jonka avusta on riippuvainen. Eli esimerkiksi avustaja tai perheenjäsen, toki lähisuhdeväkivallassa on usein perheenjäsenestä kysymys. Mutta vammaisen erityisyys, yksi osa sitä tuli siitä, että jos tämä on käytännössä se ihminen, jonka pitäisi auttaa sinua, jotta pääset esimerkiksi liikkumaan tai jotta pääset yhtään mihinkään tai jonka takana kaikki ihan konkreettisesti on, nämä apuvälineet. Sitten hän uhkailee sillä, että nyt jos et ole minulle mieliksi, niin pyörätuoli menee rikki tai valkoinen keppi katoaa. Sehän on yksi vammaiserityinen aspekti. Ja kyllä näitä tilanteita näkee vammaisjärjestötyössä. Kuulee näitä tarinoita, joissa helposti valitettavasti käy niin, että tämä lähisuhdeväkivallan uhri syyttää itse itseään ja hän on ikään kuin sisäistänyt sen vammaisvihan, että "no kun hän on nyt vähän tämmönen" ja on niin kovasti vaivaksi tälle läheiselleen, niin on hänellä oikeuskin vähän rangaista. Tällaisia tapauksia on itsekin saanut sivukorvalla töissä kuulla. Mutta Anniina voi ehkä vähän laajemmin kommentoida tästä tutkimuksesta.

Puhuja 4 : Kaikki varmaan voi kommentoida ja lisäillä. Näitä tilanteitahan on hirveän paljon. Tuli tutkimuksessa eri aineistoissa esille, että noin laajasti, kuten Sanni sanoi, tämä avun epääminen on tietty yks sellainen selkeä, mikä on ehkä juuri vammaiserityinen tapa. Ja siihen voi liittyä kovakouraista avustamista myöskin, että kiukkuisesti ja hyvinkin aggressiivisesti saatetaan avustaa, että tulee ihan jälkiä siitä avustamisesta. Fyysisenkin pahoinpitelyn elementit täyttyvät. Isona se, mikä nousi mielestäni tässä tutkimuksessa, oli se henkisen väkivallan puoli, että miten on nöyryyttävää kohtelua, vähättelyä tai vamman ja avuttomuuden hyväksikäyttö, joka saattaa mennä fyysisen väkivallan puolelle, mutta olla myös henkistä mitä suuremmissa määrin. Väkivallan muodot olivat todella laajoja. Kuten Minna-Liisa kuvasikin, että kun tässä oli hyvin erityyppistä väkivaltaa, mikä luettiin tähän tutkimukseen, niin myös ne tilanteet vaihtelivat todella paljon kyttäämisestä todella rankkoihin tilanteisiin. 

Haastattelija 1: Katri, erityisesti sitä mietin, että onko yksi väkivallan muoto myös se, että päätösvalta viedään vammaiselta toimijalta? "Ainahan sä oot ennenkin näin sen halunnu, niin eiks se mene aina näinkin", ei lähdetä kommunikoimaan ja kysymään aidosti mielipidettä. 

Puhuja 5: Saatetaan tosiaan päättää toisen puolesta. Me sinun kanssa puhuimme tästä etukäteen ja mietimme, mitä näkökulmia tässä olisi ja mistä olisi syytä puhua, niin kirkollisestihan tuotiin tämä väkisin parantajat -ilmiö esille. Sellaistakin voi sattua, että joku saattaa haluta rukouksella parantaa sen vammaisen ihmisen. Siinähän on mielestäni kysymys, ennen kaikkea, jos luvatta yritetään ketään parantaa, niin se on mielestäni yksi väkivallan muodoista hirvein, koska se viesti on se, että sinussa on nyt jotain vikaa, että sinut täytyy parantaa. Siinä puhutaan sitten hengellisestä väkivallasta ja se on oma ilmiönsä. Nyt kun tehdään näissä merkeissä ohjelmaa, niin mielestäni tämäkin näkökulma on syytä tuoda esille. Ja myös se näkökulma, että jos ajatellaan, että Jeesus paransi ihmisiä, niin kyllähän pitäisi kysyä mitä toivoisit minun tekevän sinulle? Mutta selvästi on vammaisille ihmisille tapahtunut, että heitä ruvetaan pyytämättä parantamaan. Se on väkivaltaa, joka liittyy vammaisuuteen. Toisaalta se, että saatetaan tehdä puolesta tai olen miettinyt sitäkin, että jos kysytään siitä vammasta ja se on toistuvaa. Se on ehkä tällainen, kun itsellä on pikku käsi, niin kuin pikkukätisten keskuudessa jaettu kokemus, että kysytään ja se on jatkuvaa kyselyä siihen liittyen. Sekin on yhdenlaista rajojen ylittämistä. Vammainen ihminen joutuu sellaiseen rooliin, että sen tehtävä on kouluttaa vammatonta populaatiota. Tai kertoa itsestään ja jos ei halua kertoa, niin siihen voidaan suhtautua kielteisesti. Tällaisia näkökulmia. 

Puhuja 3: Vahvistan tuon saman. Taisin jo viitatakin tuohon, että vammaisena saattaa olla joutunut tottumaan siihen, että joutuu selittämään itsestään kaikille kaikkea koko ajan. Joskus voi olla ihan tarpeenkin selittää, mutta tarkoitan, että se voi nimenomaan kertautua niin, että siitä tulee yksi väkivallan muoto. Jatkuvasti olet ikään kuin tenttauksen alaisena ja kerrot itsestäsi yhtäkkiä aika intiimejäkin asioita muille ihmisille jatkuvasti. Tuo on hyvin yleinen kokemus. Itselläkin on tämä, että on tultu parantamaan. On tapahtunut pariin kertaan. Toki se ei ollut jatkuva väkivaltatilanne, koska olen kummallakin kerralla lähtenyt vain pois tilanteesta. Tämä on hyvin yleinen kokemus ainakin minun tuttavapiirissäni, kun olen näkyvästi vammainen itse. 

Haastattelija: Näitä jonkun verran tapahtuu, näitä väkisin parantamisia, yrityksiä ainakin. Sittenhän siinä on vähän syyllinen olo tietenkin, että jos ei nyt parannukaan ja syyhän on silloin sen vammaisen tai hänen uskonsa. Ja se voi myös jättää aika kovat jäljet. 

Puhuja 5: Kyllä varmasti. 

Puhuja 3: Minulla näissä tilanteissa, toisissa, ja itse asiassa myös suvussa, on vanhemmille sanottu tai vanhemmille sukupolville, että lapsenne ei parane koskaan, te ette usko tarpeeksi vahvasti. 

Haastattelija: Joo. Tämähän on tietenkin harhaa, koska me emme voi päättää, kuka parantuu ja miten parantuu. Se on sitten Jumalan tehtävä ratkaista se. Kun on tällainen lähisuhdeväkivallan uhka, niin uskaltaako enää Suomessa elää vammaisena?

Puhuja 2: Minä sanoisin, että uskaltaa toki, mutta on hyvä olla tietoinen väkivallasta ja sen eri ilmenemismuodoista. Ja myöskin näistä vammaisspesifeistä ilmenemismuodoista, jotta sitten osaa olla tarkkana sen suhteen, mikä ei ole ja mikä... Tämä ei ole aina helppoa fyysisenkään väkivallan osalta, mutta se tunnistamisen ongelma on vielä enemmän henkisen väkivallan puolella. Jokaisella on oikeus väkivallattomaan elämään, niin silloin sitä ei pidä missään muodossa kenenkään hyväksyä. Silloin siihen on haettava tarvittaessa apua ja tätä apua pitäisi olla helpommin saatavilla esteettömästi saavutettavasti. Henkilö ei saisi jäädä yksin sellaiseen välitilaan. [?? 00:24:50] ohella tarvittaisiin myös ammattilaisten kykyä tunnistaa, kuka tarvitsee enemmän tukea ja apua tilanteensa korjaamiseen. Kyllä meidän silti on, eletään onneksi Suomessa ja vielä on luottoa, mutta pieniä korjauksia tarvitaan virkamiespuolelle ja palvelujärjestelmään, niin sitten minulla on luotto siihen. 

Puhuja 3: Komppaan, että tokihan uskaltaa. Jos nyt haluaa positiivisen kautta ajatella, kuten sanottiin aikaisemmin, niin dataahan ei juuri ole ollut ja minä ainakin ajattelen, että tieto on valtaa. Ja nyt, kun meillä on tutkimustietoa, niin jos jotakin, niin uskaltaa elää vapaammin, kuin aikaisemmin. Ei sillä, että toivottavasti aikaisemmin on missään pelossa pitänyt elää, mutta eihän se asia niin sanotusti pään panemisella pensaaseen mihinkään katoa, vaan nimenomaan, kun me olemme tietoisia, niin me voimme myös vaikuttaa tarpeellisiin muutoksiin. Silloin meidän kaikkien on toivottavasti helpompi elää tässä yhteiskunnassa. Tämä sama pätee ihan yleisesti esimerkiksi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, joka kuitenkin käsittääkseni on jonkunasteinen epidemia Suomessa ollut ainakin hyvin pitkään. Kyllähän se, että siitä puhutaan, siitä ollaan tietoisia ja siihen yritetään vaikuttaa, tekee tämän yhteiskunnan huomattavan paljon turvallisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi, kuin se, että kävisi niin, että ailahtelisi, että "voi apua, nyt minä en uskalla elää, kun on tällainen tilanne". 

Puhuja 1: Tähän, jos Minna-Liisa Luoma saa lisätä, että mielestäni se, mikä tässä tuli ilmi, että monesti vammaiset henkilöt kokivat sitä, että uskotaan mieluummin niitä vammattomia henkilöitä, ei koskaan sitä vammaista henkilöä. Se on aika systemaattista. Mielestäni tässä on se iso parantamisen vara. Ja sitten toinen se, että niissä tilanteissa, kun vammainen tai vammaton tarvitsee apua, että häntä todellakin neuvottaisiin, että mitä hänen pitää tehdä, ottaa se tieto vastaan, auttaa siinä ja etsiä ne palvelupolut. Että se myöskin, sellainen tosissaan ottamisen kulttuuri, monesti myös naisiin kohdistuvassa väkivallassa sama, että vähätellään ja ei uskota, että mielestäni tällaisessa asiassa. Nämä tulivat tosi selvästi näissä meidän tutkimuksissamme esille, että henkilöt puhuvat juuri sitä, että se on niin systemaattista, että sinua vähätellään tai ei oteta tosissaan. Minun mielestäni tämä on iso juttu, johon me ihan jokainen voidaan vaikuttaa, kun kohdataan vammainen henkilö. 

Puhuja 2: Hyvä Minna-Liisa, että toit juuri tuon esille, koska tuo oli todella tärkeä noista. Ihan konkreettisesti, mitä se on ollut juuri tämä ohipuhuminen ja esimerkiksi kun mainitsin sen "poliisi ei puuttunut tilanteeseen" on juurikin tästä juontuvaa, että kuunnellaan tosiaan vaikka vammatonta läheistä, eikä henkilöä itseään, josta pitäisi siinä tilanteessa olla huolissaan ja kysyä hänen mielipidettään. 

Haastattelija: Aika monet joutuvat valitettavasti kokemaan väkivaltaa lähisuhteissa, onko se sitten fyysistä, henkistä tai niiden yhdistelmää. Selvisikö tutkimuksessa tai onko teillä hyviä ajatuksia, kun näitä toivon näkökulmiakin pitäisi esittää. Mikä sitten auttaa toipumaan niistä väkivallan seurauksista?

Puhuja 1: Maria voi tarkentaa, mutta yksi oli selkeästi sellainen asia, että sitten kun ihminen on saanut oikeasti asianmukaista apua, niin kyllä se on siis se, että sinä saat apua siihen. Sinä pääset puhumaan siitä, sinut otetaan tosissaan ja siihen asiaan puututaan. Monesti väkivaltakokemuksissa on se jännä asia, varsinkin kun se on lähisuhdeväkivaltaa, että ihminen syyllistää itseänsä siinä. Siis se väkivallan kohteeksi joutunut henkilö. Olen itse psykologi taustaltani, niin kyllä se, että oikeasti pääsee asiantuntevaan, oikeaan apuun. Ja varsinkin silloin, jos väkivalta on alkanut jo lapsuudesta, nuoruudesta ja on pitkäkestoista, niin kyllä sen seuraukset ovat todella vakavia. Sen takia minä korostaisin sitä, että oikeasti otetaan tosissaan nämä asiat ja oikeasti lähdetään siitä, että meidän tutkimuksemme on osoittanut sen, että vammaiset henkilöt ovat jo siis neljävuotiaasta asti eriarvoisessa, eriarvoiskehitys tulee jo tästä, että sieltä asti he ovat väestötutkimusten mukaan useimmin kiusattuja, kouluterveyskyselyssä koulukiusattuja ja aikuisväestössä enemmän kokevat väkivaltaa. Meidän täytyisi ajatella se niin, että tämä on sellainen asia, johon pitää kiinnittää erityistä huomiota. Ja erityiseen suojeluun ottaa siinä kohdassa ja ottaa tosissaan. Kun herää epäilys kiusaamisesta, väkivallan kokemuksesta, niin silloinhan siellä pitäisi niiden aikuisten, varsinkin jos lapsista kysymys, ja työntekijöiden sekä varhaiskasvatuksessa että koulussa, että on herkkyys puuttua näihin asioihin heti ja hakea sitä apua. Tämä oli minun sanoma tähän, mutta Maria, kerro. 

Puhuja 2: Maria voi tähän täydentää. Ensinnäkin tuossa juuri on se, mitä aiemmassa keskustelussa oli, että uskottavuusongelma elikkä kun ajatellaan, että mikä auttaa toipumaan. Ensin pitäisi löytää ihminen, kuka ottaa tosissaan ja antaa tilaisuuden vammaisen henkilön itse kertoa kokemuksistaan. Kun ajatellaan tätä tutkimusta ja tätä tulosantia, niin avun saannille tähän lähisuhdeväkivaltaan ei ole olemassa yhtä ainoaa polkua. Joskus apua on saatu onnellisten sattumusten kautta, itse hakeutuen sinne apuun tai että joku ammattilainen on ottanut asiakseen selvittää. Merkille pantavaa oli se, että järjestöjen ja kirkon diakonian rooli oli avunsaannin tarjoajana oli merkittävä. Mutta kun ajatellaan toivoa, niin ensinnäkin pitäisi oppia tunnistamaan eli tiedon saaminen lähisuhdeväkivallasta ja siitä ilmiöstä. On hirveän tärkeää nostaa esiin, että sitähän kokee, että on oma vika, joka se ei todellakaan ikinä ole, vaan että saa tietoa siitä ilmiöstä ja oppii tunnistamaan, mitä se on. Silloin, kun sen oppii tunnistamaan, silloin se on toivon merkki, että osaa sitten hakea apua. Näin minä sanoisin. Kertominen ammattilaisille tai luotettaville henkilöille on se ensimmäinen askel oikeastaan siinä.

Puhuja 4: Minä voisin lisätä, että mikä auttaa siinä hetkessä, että pääsee irti siitä väkivallasta ja kun on jo päässyt siihen kiinni, sitten ehkä tulee näitä, että muiden läheisten merkitys ja tuki ja se muu mielekäs tekeminen siinä elämässä. Eli lopulta kun väkivalta on yksi ulottuvuus ihmisen elämässä tai jos on muuten mahdollisuus olla yhteiskunnallisesti osallinen ja omat palvelut toimii, niin niiden rooli korostuu siinä, että miten mahdollista kullekin on päästä eteenpäin elämässä. Miten vaikka irrottautua siihen itsenäiseen elämään, pois väkivaltaisesta kodista ja parisuhteesta. Sitä kautta löytyy se toivo, että elämä muuttuu paremmaksi ja väkivalta kuuluu menneisyyteen ja että minullakin on valoisa tulevaisuus. Se on iso vyyhti, mitä itse olen tässä havainnut. Toivoahan aina on tietysti, jos sitä lähtee tavoittelemaan. Ilman apua ei kaikki selviä ja silloin ne toivon näkymät synkkenevät. Kuten tässä edellä muutkin ovat sanoneet, niin siihen on tärkeää kiinnittää huomiota, että apua saa ja palveluverkosto toimii ja henkilö kuullaan, nähdään, otetaan tosissaan. 

Puhuja 5: Onko ketään, kuka voi kulkea sitten rinnalla siinä, kun ihminen käy sitä prosessia, että on lähdössä siitä väkivaltatilanteesta? En tarkasti ole siihen tutkimusaineistoon tutustunut, kun en ole ollut sitä tekemässä, mutta ajattelisin, että kun siellä diakoniatyö mainitaan, niin diakoniatyössä on se hyvä puoli, että siinä ei ole mitään aikamäärettä ja ihmisen rinnalla kulkeminen ihan konkreettisesti kaikissa asioissa, kuten kotona voi käydä, voi yhdessä mennä hoitamaan asioita, niin se onnistuu. Siinä ei myöskään mitään aikamäärettä, eikä kertamäärää tai tuntimäärää, miten paljon diakoniatyöntekijä voi sitä ihmistä olla tukemassa. Ja siltä ajalta, kun olin vielä diakoniatyössä, niin muistan näitä joitakin kollegoillakin olleita todella vakavia väkivallan tilanteita, missä on vammainen ihminen ollut väkivallan kohteena. Miten pitkän tien kuljimme sen ihmisen kanssa, olimme monta vuotta ja yhdessä niitä kuvioita selvitimme ja otimme todesta sen, mitä kerrottiin. Ja olimme rinnalla. Sellaisen puolen diakoniatyöstä kyllä voin tässä kohdassa kertoa. Sitten on tietenkin seurakunnan perheneuvonta. Siellä varmasti voidaan olla eri tavalla tukemassa. Siinä ei varsinaisesti olla kotikäyntityössä, vaan siellä käydään vastaanotolla. Diakoniatyöntekijä voi tehdä kaikkea. 

Haastattelija 1: Onko Sannilla jotakin tähän todettavaa? Olet selkeästi järjestöpuolen ihminen. 

Puhuja 3: Entä jos vammaiset henkilöt yleensä ovat yhteiskunnassa vähän näkymättömiä? Vammaisten asioista helposti viimeisenä puhutaan, saati, että heidän annettaisiin itse puhua omalla äänellään tai vaihtoehtoisilla kommunikaatiotavoilla. Sillä on jo suuri merkitys, että tutkimusta on tehty. On tietoa, on annettu puhua ja kuunnellaan, on ihmisiä, jotka ottavat todesta ja jotka kulkevat siinä vierellä ja tukevat. Eivät ne ole sen kummallisempia asioita. Kuulostaa kovin arkiselta, mutta on sanottava, että se on varmasti monelle väkivaltatilanteessa olleelle vammaiselle henkilölle hyvinkin uusi ja ainutkertainen kokemus, että nyt minua kuunnellaan, nyt minua uskotaan, nyt minä saan apua, vaikka saavutettavasti ja nyt minä ylipäätään saan kertoa tämän tilanteeni. Ne ovat niitä asioita, mitkä myös auttavat selviytymään. 

Puhuja 1: Minna-Liisa Luoma haluaisi sanoa tähän sen, että ainakin meidän tutkimuksessamme, se saattoi olla hyvinkin se, miten asia lähti selviämään. Se vaikutti kauhean sattumanvaraiselta, että yhtäkkiä saattoi olla, että on yrittänyt sanoa tai että joku kysyi, onko sinulla kaikki okei. Niin se saattoi aiheuttaa, että ihminen alkoikin kertoa tai suoraan kysyä väkivallasta. Minusta sitä ei kannattaisi hirveästi pelätä, koska näissä [?? 00:37:47] kysymyksissä on aina se, että sitä ajatellaan varsinkin lähisuhdeväkivaltana, että se on yksityisasia. Se ei ole koskaan yksityisasia. Se on aina rikos. Ja lähteä sitä kautta, että meiltä jokaiselta sitä rohkeutta kysyä siitä väkivallasta. Tämä pätee samalla tavalla ikäihmisiin ja vammaisiin henkilöihin. Jos sinulla pienikin epäily on ja sitten kun sinä kysyt, niin antaa hänen puhua. Ja siitä kautta se monesti lähtee, että se ei välttämättä ole mikään lääkäri tai psykologi, se ensimmäinen kontakti, jolle tämä ihminen alkaa puhumaan. Mutta sitä kautta, kun hän puhuu jollekin ja joka ottaa tosissaan sen, niin tämä vyyhti saattaa lähteä, tai ainakin sillä on mahdollisuus lähteä, avautumaan ja ruvetaan yhdessä etsimään avunsaannin polkuja. Ja tämä kokemus saattaa muuttaa ihan oikeasti loppuelämän paremmaksi. Että rohkeutta puuttua asioihin. 

Puhuja 2: Maria voi tähän sanoa, että tosiaan tuo kysymys on valtavan tärkeä. Ihmiseltä tulisi kysyä aina, kun kohtaa ihmisen, niin sen pitäisi systemaattisesti kysyä, sen voi ihan keskustelunomaisesti kysyä, että mitä sinulle kuuluu ja miten kotona menee. Avoimuuden kauttahan tämä lähtee yleensä purkautumaan, että minä haluaisin nostaa avoimuutta esille. Kuten Minna-Liisa tuossa toi, että "se on aina rikos". Ja aina sillä on mahdollisuus, aina pitäisi luottaa siihen, että tilanne voi parantua. Mikä noissa haastatteluissa tuli esille, että miksi vammaiset henkilöt eivät ole kertoneet kenellekään, niin oli isoin syy se, että he eivät usko, että kukaan heitä voi auttaa. Aina ihmistä voi auttaa. 

Haastattelija: Otappa Katri vaikka seuraava. 

Puhuja 5: Olen samaa mieltä. Ja tavallaan se kertoo tietynlaisesta toivottomuudesta, jos ajatellaan, että kukaan ei voi auttaa. Minun mielestäni se toivo on sitten siinä, että aina on mahdollisuus ja aina on toivoa. Mielestäni se on se. Ja apua on saatavilla, niin ehkä sen välittäminen. Mutta se on myös todella ymmärrettävää, mitä Sannikin juuri puhui, että kun on se tietty elämäntie kulkea, niin sinä niin paljon kohtaat sitä sellaista, herkästi sellaista, suhtautumista itseen, niin sitten se käsityskin voi olla. Mutta helposti sillä tavoin, että on sisäistänyt sen sorron käsitteen ja sen vuoksi voi edes uskoa, että voisi jotain apua saada ja toivoa tulla. Kuten Minna tuossa kertoo, tutkimuskin kertoo siitä, että sitten kun on otettu vakavasti, kuunneltu ja kohdattu se ihminen, pysähdytty siihen äärelle, niin sitten se voikin yhtäkkiä lähteä koko kerä purkaantumaan ja muutosta voi tulla. Väkivallasta kun puhutaan, niin muutosta pitää tulla. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen. 

Puhuja 2: Minna-Liisa, mainitsit rohkeuden puuttua tilanteeseen ja se on mielestäni todella tärkeä asia, koska ilman sitä ei se tunnistaminenkaan auta, jos ei ole rohkeutta puuttua siihen tilanteeseen. Ja sitä tarvitaan eri tahoilla. Jokainen meistä voi puuttua tilanteeseen, kysyä ja ottaa puheeksi. Ne merkit ovat ilmassa. Minä toivon, että tämä tutkimus auttaa ihmisiä itseään rohkaistumaan väkivaltaa vastaan ja lähteä tavoittelemaan parempaa elämää. Toisaalta sitä, että kaikille asiaankuuluville tahoille yhteiskunnassa, että tämä tutkimus osoittaisi, että tämä on herätys puuttua tähän vakavaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Ja sikäli keksiä mekanismeja siihen, että toimisi vielä paremmin se tuki ja apu niissä tilanteissa, kun sitä tarvitaan. 

Puhuja 3: Se, että meillä on tutkimustietoa, niin on todella tärkeää ja se on askel positiiviseen suuntaan. Ja kuten Anniina aiemmin sanoi, niin vielä lisää tietoa tarvitaan, mutta että tämä on paljon lisää tietoa, mutta että tämä on hyvää näkyvyyttä saanut tämä tutkimus ja yksi askel myös siinä, että tämä on sellainen asia, josta puhutaan ja jota ei tarvitse hävetä ja vaieta, niin se johtaa konkreettisiin muutoksiin. Paljon on tehty yhteistyötä erilaisten järjestöjen kanssa. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä tämä turvakotien esteettömyys ja saavutettavuus on käsittääkseni nyt vihdoin vuosien työn jälkeen menossa parempaan suuntaan. On tarjolla useampia esteettömiä turvakoteja ainakin tulevaisuudessa. Ja on myös erilaisia väkivallan vastaisia sovelluksia esimerkiksi, joista osaa Kynnyskin on ollut mukana kehittämässä. Ja vaikka paljon on vielä kehitettävää, niin pyrkimys on kuitenkin selkeästi siihen suuntaan, että olisi saavutettavaa, että on sellaisia apuvälineitä, vaikka sieltä kotoa ei pääsisikään heti lähtemään, niin voi saada apua sitä kautta. Minulla on myös viestijänä sellainen tuntuma, että meihin koko ajan otetaan vammaisjärjestönä ja vammaisten ihmisoikeusjärjestönä pikkuisen enemmän yhteyttä näissä vammaiserityisissä väkivalta-asioissa, mikä on tosi positiivinen signaali ja tarkoittaa sitä, että muutkin ihmiset ovat heränneet tähän asiaan. Pitkään tuntui, että vammaisten kokema väkivalta oli nimenomaan sellainen asia, mistä vammaisjärjestöt kyllä ja/tai ns. vammaispiireissä keskenään paljon puhuimme ja mietimme, mitä tälle tulisi tehdä. Mutta kun yleinen tietoisuus ei ollut vielä valmis ottamaan vastaan sitä asiaa, että vammainen voi olla väkivallan uhri ehkä jopa todennäköisemmin, niin se keskustelu ei ollut alkanut. Ja nyt kun sanoin tämän, puhuin tästä uhrista, niin en tarkoita millään tavalla uhriuttaa vammaisia ihmisiä, vaan että nimenomaan myös siitä uhrin asemasta pääsee, kun sitä tietoa on tarjolla ja kun sitä keskustelua käydään avoimesti. Silloin vammaiset ihmiset eivät enää jää hiljaiseen ja passiiviseen rooliin. 

Haastattelija 1: Kiitoksia asiantuntijoille tästä podcast-jaksosta. Tämä varmasti herättää paljonkin ajatuksia vammaisten kokemasta lähisuhdeväkivallasta. On hyvä, että asiaa on tutkittu. Vierainahan minulla olivat Katri Suhonen, saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija kirkkohallituksesta, Anniina Heini, järjestöpäällikkö Kynnys ry:stä, Sanni Purhonen, tiedottaja Kynnys ry:stä, Minna-Liisa Luoma, johtava asiantuntija terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta ja Maria Valtakari, kehittämispäällikkö terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Minä olen Tuomo Burman ja olen tämän Saavu Kirkkoposti podcastin toimittaja. Seuraava Saavu Kirkkoposti podcast ilmestyy marras-joulukuun vaihteessa. Siunattua syksyä jokaiselle. 

Tekstivastine jakso 9

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan saavu kirkkoposti podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa saavu kirkkoposti podcastin aiheena on saavutettavuusavustajat ja messuavustajat. Mitä nämä käsitteet sitten tarkoittavatkin, se selviää tässä ohjelmassa hiukan myöhemmin ja lopuksi sitten kuullaan vielä hiukan joulun sanomaa, pieni jouluhartaus. Vieraana tällä kertaa zoom yhteyden päässä ovat pastori Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta ja veljekset Nuutti ja Otso Hurme, samasta Herttoniemen seurakunnasta. He toimivat myös messuavustajina sekä saavutettavuusavustajina. Eiköhän lähdetä vieraiden esittelyä kuuntelemaan.

Sari Oikarinen: Eli olen Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta Helsingin seurakuntayhtymän alueelta ja työhöni kuuluu aluepappeus Kulosaaren, Herttoniemen, Herttoniemenrannan alueilla. Tänä vuonna olen ollut myös yhteisvastuukeräyspäällikkönä meillä.

Otso Hurme: Elikkä minä olen Otso Hurme, aktiivinen seurakuntanuori Herttoniemen seurakunnassa. Ollut pitkään messuavustajana ja esimerkiksi seurakunnan isostoiminnassa ja seurakunnan nuorisohallituksessa.

Nuutti Hurme: Mun nimi on siis Nuutti Hurme, olen Otson isoveli. Olen nyt viidettä vuotta seurakunnan vapaaehtoistyössä mukana muun muassa isostoiminnassa ja niin kuin Otso mainitsi, minäkin olen nuorisohallituksessa ja myöskin olen toiminut messuavustajana ja nelisen vuotta sitäkin tehnyt.

Tuomo Burman: Kerrotko Sari mitä tämmöinen messuavustaja käsite on ja miten siihen tuli saavutettavuus mukaan? Mistä kaikki lähti?

Sari Oikarinen: Messuavustaja on itselle muodostunut tutuksi jo ihan siitä, että kun ennen pappisvihkimystä itse olin messuavustajana juuri täällä Herttoniemen seurakunnassa, jonka alueella sattumoisin asun. Eli ne ovat ihan tavallisia seurakuntalaisia, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan erityisesti messuissa mukana. Tehtäviä on monenlaisia, voi olla tekstinlukijana, voi olla esimerkiksi ripustamassa kastesydämiä kastepuuhun. Voi olla ehtoollisavustajana, voi jakaa virsikirjoja. Ja monenlaisia tälläisiä tehtäviä. Nämä tuli päällemmäisinä mieleen. Meillä seurakunnassa annetaan halukkaille sellaista messuavustajakoulutusta, missä vähän perehdytetään siihen mitä messussa tapahtuu. Näissä merkeissä tulin itse messun tekijäksi. Ennen kuin sain pappisvihkimyksen niin sitten tuli tutuksi tämä saavutettavuus asia, sen vuoksi kun olin kirkkohallituksessa pätkätöissä ja yhdessä pätkätyöni vaiheessa oli myös Katri Suhosen sijaisena. Varmaankin moni podcastin kuuntelija tunteekin jo ja tietää Katri Suhosen, joka on vammaisuuden asiantuntijana kirkkohallituksessa. Saavu ohjelma on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten. Tämmöinen saavutettavuusohjelma, jonka nimi on saavu. Eli 2012. Se tarkoittaa sitä, että pyritään poistamaan kaikenlaisia esteitä mitkä on sen tiellä, että ihmiset eivät voi yhdenvertaisesti osallistua esimerkiksi seurakuntien aktiviteetteihin tai messuihin. No sitten tarkemmin vielä perehdyin tähän saavutettavuuteen, kun vuonna 2019 julkaistiin tämmöinen aktiivisesti osallinen yk:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimuksen kirkon toimintaohjelma. Joka on apuväline kaikille seurakunnille Suomessa, ihan konkreettisesti siinä esitetään kysymyksiä, joita on hyvä ottaa huomioon kun mietitään miten voitaisiin saada toteutumaan se että kaikilla on mahdollisuus tulla mukaan tapahtumiin ja toimintaan. Ja sitten siinä kävi niin, että Katri ja ehkä muutkin oli kiinnostuneita siitä, että miten saataisiin tätä jalkautettua seurakuntiin tätä aktiivisesti osallinen ohjelmaa. Ja yksi ajatus oli se, että tulisi saavutettavuusavustajia seurakuntiin, nimenomaan näiden messuavustajien pohjalta. Ja näin parisen vuotta sitten meidän seurakuntamme Herttoniemen seurakunta tuli mukaan pilotoimaan tällaista koulutusta. Tällaista messuavustajille suunnatua koulutusta ja niissä merkeissä itse olin meidän seurakuntaan tätä tuomassa ja meillä on todella virkeä ja hyvä messuavustajien ryhmä. Siellä ollaan tätä viety eteenpäin, tuotu tietoisuuteen mitä tarkoittaa se aktiivisesti osallinen käytännössä, mitä tarkoittaa se, että messut ja kirkon toiminta olisi saavutettavaa.

Tuomo Burman: Mitä se Sari sinun mielestä tarkoittaa?

Sari Oikarinen: No se tarkoittaa sitä, että kaikki ovat tervetulleita kristuksen kirkkoon. Kaikille on ovet avoinna, kaikille on mahdollisuudet tulla. Ja tarkemmin se minusta kiteytyy vielä yksinkertaiseen ja samalla vaikeaan ajatukseen, että ollaan lähimmäisiä toinen toisillemme. Kohdataan toiset tasavertaisena, ajatellaan, että jos minä olisin hänen asemassaan, joka tulee kirkkoon. Niin mitä minä toivoisin. Ja rohjettaisi kysyä ihan, että mitä haluat että minä teen tai voinko auttaa jotenkin.

Tuomo Burman: Semmoinen ajatus nousee mieleen, että pitääkö messuavustajan olla normaali, terve vai voisiko messuavustajalla olla jokin vamma tai sairaus?

Sari Oikarinen: Ei tietenkään messuavustajan tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin, että hän on ihminen, jolla messu on lähellä sydäntä. Hän voi olla ihan minkälainen ihminen vain.

Tuomo Burman: Niin tämä ajatus. Ilmaisin sen huonosti, ajattelin sitä, että esimerkiksi minä henkilökohtaisesti sokeana ihmisenä pystyisin aivan hyvin lukemaan pistekirjoitukselta päivän tekstin.

Sari Oikarinen: Yhden ajatukseesi. En näe sillä tavalla estettä, sehän on meidän yhteinen juhlamme. Meidän yhteinen tilaisuutemme, että pikemminkin se kertoisi monipuolisemmin tämän meidän kristuksen seurakuntamme moninaisuudesta. Jos rohjettaisiin antaa tilaa myös ihmisille, jotka eivät ole niin sanotusti perus kirkossa näkyvästi olevia. Myös tuo tulee minulle mieleen, kun kysyit pitäisikö olla normaali, terve tai tällainen. Niin myöskään tässä ei ole kyse mistään sellaisesta, että messuavustajan tai saavutettavuusavustajan pitäisi olla jotenkin erikoisesti tai monipuolisesti kouluttautunut tähän tehtävään. Tämä on hyvin maalaisjärkistä yhdessä oloa. Katsotaan mikä voi estää ja poistetaan niitä esteitä yhdessä. Vaikka nimi on hieno ja titteli pitkä niin se ei tarkoita sitä etteikö se ole aivan kenen vaan opittavissa. Enemmän siinä tarvitaan vaan semmoista avointa mieltä ja rohkeutta varmaankin.

Tuomo Burman: Sari Oikarinen, kun sinä papina toimitat messua. Niin mitä sinulle henkilökohtaisesti antaa se, että sitä messua on sinun kanssasi toteuttamassa myös messuavustajia ja mahdollisesti sitten saavutettavuusavustajia?

Sari Oikarinen: Silloin se on täyteläisimmillään sitä mitä sen messun pitäisi olla. Silloin siihen tulee sellainen tuntu, että me yhdessä oikeasti ollaan tässä tekemässä. Minusta se on hyvin suorastaan ankeaa vähän, jos yksin tekee tai pelkästään kollegan kanssa. Me saatu täällä tottua niin hyvään, kun meillä on ollut näitä messuavustajia. Onneksi on ollut aina mukana. Tuntuu ajatus siitä, että enää näin ei voisi olla niin tuntuisi hyvin ikävältä ja kolealta.

Tuomo Burman: Aloitetaan vaikka Otso sinusta. Mitä se käytännössä on se nimenomaan saavutettavuusavustajana toimiminen? Mitä se voi messussa tarkoittaa käytännössä?

Otso Hurme: Käytännössä sitä on vähän vaikea selittää, koska siihen kuuluu niin paljon eri asioita, mutta käytännössä on sitä, että varmistaa ettei ole minkäänlaisia esteitä mikä saattaisi fyysisesti tai henkisesti estää jonkun ihmisen tulemista messuun. Esimerkiksi pidetään huolta, että jos sinne tulee vaikka joku liikuntarajotteinen tai jos sinne tulee vaikka joku joka on pyörätuolissa niin että hänellä on tila vapaana. Jos on vaikka kirkkosali minne hän ei mahtuisi niin siirretään penkkejä pois. Ehtoolliselle tultaessa varmistaa, että hän saa ehtoollisen ihan kuin kaikki muutkin.

Tuomo Burman: Mikä sinut sai Otso lähtemään tämmöiseen toimintaan mukaan?

Otso Hurme: Olen ollut messuissa avustamassa 13 vuotiaasta asti eri rooleissa ja sitten tämä saavutettavuusavustus tuli hyvin pitkälti siinä mukana. Sari yhtenä päivänä minua ja Nuuttia lähestyi, että haluaisimmeko olla mukana sellaisella videolla, missä puhutaan saavutettavuudesta. Sanoin, että toki voidaan olla ja siinä vaiheessa kun video lähti pyörimään, niin en edes tiennyt mistä puhutaan. Mutta sen kautta ja sen jälkeen olen oppinut katsomaan asioita vähän eri näkökulmasta ja olen oppinut arvostamaan tuota saavutettavuuden näkökulmaa.

Tuomo Burman: Mikä sinut sai silloin alkujaan lähtemään messuavustajan vapaaehtoiseen tehtävään? Silloin jo 13 vuotiaana.

Otso Hurme: Meidän äiti on ollut pitkään mukana messuissa avustamassa, jakamassa ehtoollista tai lukemassa tekstejä. Se oli muistaakseni yksi jouluhartaus, missä minä ja Nuutti olimme ekan kerran lukemassa tekstejä. Sen jälkeen aina välillä äiti saattoi viikon alussa tulla meiltä kysymään, että haluatteko tulla sunnuntaina messuun ja ajateltiin, että miksi ei. Olimme olleet siellä tosi paljon lähinnä lukemassa tekstejä, mutta kyllä olimme myös keräämässä kolehtia tai näin. Se oli itseasiassa mun rippijuhlissa, kun rippipappi tuli minulta kysymään, että sinä ja Nuutti olette olleet paljon messuissa avustamassa niin haluaisitteko ehtoollisen jakoluvan? No miksi ei. Sitten hän laittoi samana päivänä viestiä kirkkoherralle ja järjesti tämän asian meille.

Tuomo Burman: Miten Nuutti, mitä sinä olet tästä messuavustajana ja saavutettavuusavustajana saanut. Mikä sinulle on ollut tärkein asia?

Nuutti Hurme: Se on ehdottomasti ajatus, että kirkko kuuluu kaikille. Minun mielestä ehdottomasti vähimmäisvaatimus on, että kaikki pääsee kirkkorakennukseen esimerkiksi sisälle. Ja kun on sisällä, niin ihmistä kohdellaan siten kuin ihmistä kuuluu kohdella. Otetaan kaikki tarpeellinen huomioon, mikä on hyvin meidän seurakunnassa, kun tästä saavutettavuudesta on puhuttu paljon, niin otettu käyttöön tämmöinen juttu, että ehtoollisen alussa kun ehtoollinen on asetettu. Niin ennen kuin kutsutaan ihmiset ehtoollispöytään niin sanotaan, että jos ei pääse sinne niin voi nostaa käden ylös niin ehtoollinen tuodaan penkkiin. Tuommoisella pienellä asialla saa jo paljon aikaan. Ottaa huomioon sellaisetkin ihmiset, jotka eivät pysty osallistumaan kuin kaikki muutkin, niin sitten heidät otetaan siinä erityisesti huomioon.

Tuomo Burman: Te Otso ja Nuutti teette hyvin tärkeää työtä. Nyt haluaisin kuulla vielä semmoisen asian, että jos joku miettii seurakunnassaan että tämmöinen toiminta olisi hyvä saada alulle niin, mitkä olisivat pieniä ensiaskeleita, joilla voisi sitä hommaa alkaa tehdä? Mitä se edellyttää näiltä avustajilta?

Nuutti Hurme: No ehkä semmoinen mistä kannattaa aloittaa, että siitä puhuu työntekijöiden ja sitten valmiiksi olemassa olevien messuavustajien kanssa. Meillä Herttoniemessä on ollut se hyvä, kun on ollut valmiiksi järjestäytynyt messuryhmä. Siellä pystyi järjestämään sen koulutuksen, jossa puhuttiiin tosi paljon aiheesta. Niin se toi ihmisten tietoisuuteen asioita. Siinä täytyy myös painottaa, että se ei vaadi niiltä saavutettavuusavustajilta ihan hirveän paljon muuta kuin tarkkaavaisuutta ja sitten se, että ottaa huomioon jos joku tarvitsee apua. Ja ihan vähän rohkeutta, että pystyy siinä tilanteessa auttamaan. Mutta sehän on tavallaan kristinuskon ydin, että auttaa muita.

Tuomo Burman: Jos nyt Sari esimerkiksi kun minä olen Kuopiosta. Jos minä haluaisin, että omassa Alavan seurakunnassani olisi myös saavutettavuusavustajia, niin mitä minun pitäisi tehdä?

Sari Oikarinen: Sanoisin sillä tavalla, että sinuna ottaisin yhteyttä sinne Alavan seurakuntaan, jos tunnet jonkun tutun papin niin häneen tai sitten vähän voisi katsoa, kuka voisi olla kiinnostunut vastaamaan kysymykseesi. Ja jos siellä toimii jo messuavustajaryhmä tai vapaaehtoisten seurakuntalaisten ryhmä niin siihen ottaa yhteyttä. Ja kysyä, että tällainen kiinnostaisi ja voitaisiinko meidän seurakunnassa myöskin saada saavutettavuus tällä tavalla esille. Varmaan vastattaisiin, että mielenkiintoinen idea ja sitten siinä tekisin seuraavaksi, että ottaisin Suhosen Katriin yhteyttä tai sitten pilottiseurakuntatoimintaan. Mehän ollaan toinen pilottiseurakunta ja jos en ole väärin ymmärtänyt niin Porissa on myös seurakunta, jossa ollaan kokeilemassa tätä samaa asiaa. Näin lähtisin liikkeelle.

Tuomo Burman: Kiitos Sari vinkeistä. Vaikka käytin esimerkkinä omaa seurakuntaani niin tämähän on tietyllä tavalla yleispätevä ohje, joka sopii sitten vaikkapa mihin seurakuntaan. Vielä loppupuolle kysäisen Sari, että minkälainen koulutus on messuavustajilla? Onko koulutusjakso kuinka pitkä minkä he käyvät läpi? Entä se saavutettavuusosuus siihen?

Sari Oikarinen: Luulen, että tässä on suuriakin eroja seurakuntakohtaisesti. Meillä messuavustajaryhmä on avoin ryhmä. Me tiedotamme tällaisen ryhmän olemassaolosta ja pyydämme avoimesti mukaan. Kokoukset ovat kaikille avoinna. Siinä kokouksessa käydään läpi eri tehtäviä, jos haluaa aloittaa jollakin pienemmällä tehtävällä, vaikka virsikirjojen jakamisella. Missä ei tarvitse niin suurta rohkeutta niin voi aloitella sellaisella. Sitten jos haluaa vaikkapa ehtoollisavustajaksi niin siihen joku meidän seurakunnan papeista antaa tarvittavat tiedot. Eli hänen kanssaan käydään läpi, mitä tulee tietää siinä ehtoollisavustustilanteessa. Joskus meillä on ollut myös vaikka puolen päivän tai päivän koulutuksia. Kun on useampia ihmisiä kerralla ilmaantunut, jotka ovat halukkaita tekemään tehtäviä. Sitten se saavutettavuus kytkeytyy siihen sillä tavalla, että yhtenä messukokoontumiskertana järjestettiin saavutettavuusavustaja koulutusta ja meillä on nyt ne pääpiirteet hahmoteltu myös meidän kirkkotiloja koskien. Meillä on kaksi kirkkotilaa Myllypuron ja Kulosaaren tilat. Olemme käyneet läpi näiden tilojen kannalta, mitä erityistä niissä on huomioon otettavaa. Ja sitten vielä lisäisin, että tämä on jatkuva prosessi, koko ajan otetaan vastaan palautetta ja antamaan sellaista koulutusta ja pyritään keskustelemaan sellaisista käytännön aiheista, mitä seurakuntalaisilla herää näissä käytännön tilanteissa ja mistä he haluaisivat lisää tietoa. Olemme saaneet paikalle ihan ulkopuolisia asiantuntijoita kertomaan vaikkapa esirukouksen kirjoittamisesta. Tämä meidän messuavustajaryhmä toimii myös ihanasti sillä tavalla, että sitä vetää seurakunnan vapaaehtoinen, työntekijä on siinä myös mukaan. Mutta tämä on vapaaehtoisvoimin organisoitua toimintaa.

Tuomo Burman: Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta. Kun teillä on näitä saavutettavuusavustajia perehdytetty, niin onko teillä ollut esimerkiksi liikuntavammaista, kuulovammaista tai näkövammaista tavallaan kertomassa, että miten kannattaisi toimia tai käytännön harjoituksia?

Sari Oikarinen: Meillä on näkövammainen henkilö ollut mukana kertomassa, että mikä hänestä tuntuu hyvältä, että millä tavalla lähestyä ja mitä apua tarvitsee. Minun täytyy  myöntää, että meillä ei ole toteutunut ihan se, että meillä olisi ollut paitsi se Sariolan Jukka on ollut kertomassa meillä saavutettavuus koulutuksessa, että minkälaisia asioita täytyy ottaa huomioon. Mutta tuossa varmaan täytyisi tehdä parannusta.

Tuomo Burman: Se voi olla semmoinen mielenkiintoinen ehkä silmiä avaava, jos on jonkun tietyn ryhmän edustaja ja kertoo siitä. Voi silleen konkreettisoitua ne tavallaan ne saavutettavuus asiat. Jos on vaikka selkokieltä käyttävä ihminen paikalla niin hänen kanssaan kommunikointi voi olla hieman erilaista. Tai jos on puhevammainen niin siinä saattaa olla omat haasteensa saada selville mitä hän haluaa viestiä.

Sari Oikarinen: Kyllä. Eli me teimme yhdessä koulutuksessa semmoinen tehtävä minkä annoin messuavustajille tehtäväksi, että olimme silloin juuri Myllypuron kirkolla. Niin käydä läpi se tilanne, kun ihminen tulee ensin parkkipaikalta kirkkoon ja hän menee kaikki messun osat läpi ja kirkkokahvit vielä. Niin mitä esteitä havaitaan siinä. Missä voi olla ongelmia tai haasteita, mihin pitäisi kiinnittää huomiota, tämä tehtävä olisi toiminut vielä paremmin ja eri tavalla, jos siinä olisi ollut mukana kokemusasiantuntijoita. Toki saimme ihan hyviä huomioita näilläkin voimilla, mutta tuon voisi tehdä kokemusasiantuntijan kanssa.

Tuomo Burman: Mutta me on Sari hyvin puhuttu tässä ja Otso ja Nuutti antoivat hyviä ajatuksia siitä, mitä se toiminta on miten se on tullut tutuksi. Mutta kun me laskeudutaan tähän joulun aikaan hiljakseen ja miten Sari minkälaisia ajatuksia sinulle joulu ja siihen liittyvät asiat tämmöisestä saavutettavuus näkökulmasta tuovat esille. Mitä haluat meille jakaa?

Sari Oikarinen: Äsken tuossa mietin juuri sitä, että mitä haluaisin sanoa joulusta. Niin yhtä-äkkiä päässä alkoi pyöriä semmoinen joululaulu, jossa sanotaan tulkaa kaikki nyt katsomaan, on poika syntynyt maailmaan. Jotenkin se, että tulkaa kaikki eli että tänäkin jouluna erilaisissa joulutilaisuuksissa oli ne kauneimpia joululauluja tai mitä muita tahansa. Että kaikille olisi mahdollista tulla. Ja että se kieli mitä siellä kuulee olisi ymmärrettävää ja että se joulun valo ja se rakkauden sanoma tulisi kaikille lähelle. Sillä tavalla kuin se on mahdollista tulla. Minulla on tässä selkoraamattu, jos saan lukea pienen pätkän jouluevankeliumista selkoraamatun mukaan? Maria synnytti tallissa poikalapsen. Maria kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen makaamaan. Pojalle annettiin nimi Jeesus. Oli yö. Läheisellä niityllä oli paimenia vartioimassa lampaitaan. Silloin enkeli ilmestyi paimenille. Pelko valtasi paimenet. Enkeli sanoi, älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman. Suuren ilon koko kansalle. Tänään on syntynyt vapahtaja. Kristus, herra. Tämä on merkkinä teille, te löydätte lapsen joka makaa kapaloituna seimessä. Samassa enkelin ympärillä oli suuri joukko enkeleitä. Enkelit ylistivät Jumalaa. Jumalan on kunnia korkeuksissa. Maan päällä rauha rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Tällaisen joulun toivotuksen haluaisin jakaa kaikille. Saavu kirkkoposti podcastin kuuntelijoille.

Tuomo Burman: Kiitoksia hienoista ajatuksista vieraille. Ja tällä kertaa vieraina tässä saavu kirkkoposti podcastissa olivat pastori Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta. Ja saavutettavuusavustaja Nuutti ja Otso Hurme, samasta Herttoniemen seurakunnasta. Minä olen Tuomo Burman ja tämän saavu kirkkoposti podcastin toimittaja. Seuraavan kerran Saavu Kirkkoposti podcast ilmestyykin sitten ensi vuonna 2023, jossakin vaiheessa keväämmällä. Siunattua joulun odotusta jokaiselle.

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa aihe liittyy naisen asemaan kirkoissa, seurakunnassa ja vähän yhteiskunnassakin. Pohditaan naisen asemaa myös hiukan Suomen rajojen ulkopuolelta, eli ihan tällaisen kansainvälisen näkökulman kautta. Myös pohditaan vammaisen naisen asemaa kirkoissa. Tervetuloa Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Perinteiseen tapaan täällä on äänessä Burmanin Tuomo ja olen saanut sitten kaksi vierasta. Nyt olisi kyllä sillä tavalla hyvä, että kumpikin teistä kertoisi nimensä ja miltä taustalta tulee tähän podcastiin mukaan.

Hannele Juutinen: Moikka, olen Hannele Juutinen. Terveisiä Tampereelta. Teen täällä Tampereella perheneuvontatyötä. Seurakuntapappi oon ammatilliselta taustaltani. Niitä hommia ennen tätä perheneuvojahommaa olen tehnyt reilut 10 vuotta. Olen myös pienen tytön äiti ja sokea syntymästäni saakka, eli sitä tullut treenattua jo reilut 40 vuotta.

Mayvor Wärn-Rancken: Ja terveisiä täältä pääkaupunkiseudulta. Olen Mayvor Wärn-Rancken ja olen töissä Suomen ekumeenisessa neuvostossa pääsihteerinä. Meidän toimistohan on tuossa kirkon talossa, Etelärannassa. Kiva saada olla mukana.

Tuomo Burman: Miltä se naisten asema teidän näkökulmasta vaikuttaa esimerkiksi Suomen kirkossa? Onko naisten hyvä työskennellä ja olla kirkossa?

Mayvor Wärn-Rancken: Minun täytyy ekaks tarkistaa, kun sinä sanot Suomen kirkossa, niin mitä sinä ajattelet. Onko se Suomen evankelisluterilainen kirkko?

Tuomo Burman: En ajattele niin, vaan yleisellä tasolla.

Mayvor Wärn-Racken: Joo. Halusin vain tarkistaa tuon, koska usein kun ihmiset puhuu kirkosta, niin se on enemmistökirkko. Joo, mä voin jatkaa, Mayvor täältä näin. Jos ajattelee Suomen ekumeenisen neuvoston yhteyksiä eri kirkkoihin, niin meillähän on 16 kirkkokuntaa. Viisi niistä on tarkkailijajäseniä. Sanotaan, että paljon on tehty töitä naisten aseman hyväksi, mutta sitten on teologisia syitä minkä takia esimerkiksi naiset eivät pääse tiettyihin ammatteihin näissä kirkoissa. Mutta yleisesti kirkko tekee kyllä hirveän paljon työtä yhdenvertaisuuden puolesta. Sitten tietysti on, riippuen vähän siitä mitä taustajärjestöä sä edustat, niin sitten käsitteet on vähän erilaisia ja tietyt virat ovat auki naisille ja tietyt ei. Mutta riippuu vähän kirkkojen tai seurakuntien perinteestä myös.

Hannele Juutinen: Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jota itse edustan ja jonka varmaan näitä tämmösiä kysymyksiä ja tilanteita parhaiten tunnen, niin kirkossa myös syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden asiat on ymmärtääkseni otettu hyvinkin vakavasti viime vuosina ja työelämäkysymyksissä niitä työyhteisöissä koitetaan pitää esillä ja huolehtia siitä että ne toteutuisivat ainakin papistossa. Ja monilla muillakin työaloilla taitaa kirkko olla naisistumassa vahvasti. Johtopaikoilla, siellä kirkollisen hierarkian yläpaikoilla sitten kuitenkin naisia on yhä vähemmässä määrin. Siksipä iloitsenkin, kun täällä Tampereella tehtiin historiaa, kun eteläisessä seurakunnassa, joka on oma kotiseurakunta, niin aloittaa nyt Tampereen seurakuntien ensimmäinen naisoletettu johtava pappi, eli perinteisemmin tunnetaan siis kirkkoherra-nimityksellä tämä pesti.

Mayvor Wärn-Rancken: Joo. Mä voisin Mayvor vielä jatkaa tuosta, että ylemmillä tahoilla just tämmöisistä kirkon johtajista, niin Suomessa taitaa olla juuri nyt vain kaksi kirkon johtajaa jotka ovat naisia ja ne sattuvat olemaan sitä kirkkokuntaa, mitä minä edustan. Eli Finlands svenska metodistkyrkanissa on yksi ja Suomen metodistikirkossa on toinen. Mutta sitten, paljonhan vapaissa suunnissa kyllä on sitten päättävissä elimissä naisia ja myös paljon pappeja jotka ovat naisia. Ja muitakin seurakuntatyöntekijöitä.

Tuomo Burman: Mikä se peruste on, että miehet ovat tietyllä tavalla jossakin asioissa ylivertaisia, tai ajatellaan niin? Mikä siellä on se taustasyy, pohjimmiltaan? Miksi ollaan eriarvoisia?

Mayvor Wärn-Rancken: Tämäkin on muuttumassa paljon tietyissä piireissä, vapaissa suunnissa, mutta se perusta mikä on, niin se on ihan Raamatun tulkintaa. Voisin nostaa esimerkiksi tällaisen, että nainen vaietkoon seurakunnassa, että Paavalia siteerataan tässä näin. Että se on ollut aikaisemmin hyvin miesvoittoista ihan perinteen takia ja sitten myös, että miten Raamattua on tulkittu. Niin, yksi ehkä vahva tällainen teologinen perusta on juuri tämä, että miten tulkitaan Raamattua ja sen valossa myös saako nainen sitten olla päättävissä seurakuntaelimissä, esimerkiksi vanhemmistoveljistössä - niinkun sanotaan vanhemmistoveljistö. Mutta nykyisinhän myös seurakuntaneuvostoissa ja näin on naisia. Ja sitten tietyissä kirkoissa ihan kirkkohallituksen puheenjohtajakin nykyisin on nainen, jolla on korkea asema. Tai ollut nainen. Niin, kyllä tämä on muuttumassa mielestäni, mutta sitten riippuu vähän seurakunnista paikallisessa, että mitä perinteitä siellä on ja jatketaanko niitä. Minun mielestä tämä on myös tällainen sukupolvikysymys, eli vanhemmat sukupolvet ovat kasvaneet sellaisessa seurakuntaympäristössä, missä on totuttu siihen että miehet ovat keskeisessä asemassa seurakunnissa. Mutta sitten kun tulee uusia ihmisiä ja nuorempia, niin tämähän kyllä myös muuttuu. Että kyllä me ollaan murroksessa tämänkin kohdalla.

Tuomo Burman: Jos on kyseessä esimerkiksi vammaisten naisten asema kirkossa, niin onko se jollakin tavalla erilainen kuin naisten asema? Tuoko vammaisuus lisää ongelmia, erityisesti sen takia että on kyseessä vammainen nainen?

Hännele Juutinen: Itsehän tosiaan olen noita molempia, niin kyllä minä ainakin omalla urapolulla olen joutunut sellaisiin tilanteisiin, tai ollut vaikka sellaisissa rekrytoineissa mukana, joissa on käynyt niin että on referoitu sekä miesoletettua hakijaa johonkin yhteen tiettyyn työpaikkaan, että sitten myöskin painotettu valintakriteereissä sellaisia asioita jotka eivät olisi minulle sokeana työnhakijana olleet oikein mahdollisia. Että kyllä siinä varmaan voi tulla tämmöistä useammistakin eri perusteista nousevaa diskriminaatiota, syrjintää kyseeseen. Valitettavasti näin.

Mayvor Wärn-Rancken: Mä en koe, että vammaisten naisten asema kirkoissa... Mä en sanoisi että se on vain ongelmallista, vaan se on myös haasteellista. Jos ajattelen pienten seurakuntien kohdalla silleen että palkataan naisia, niin esimerkiksi nämä kysymykset kuin saavutettavuus, jos sä olet vaikka pyörätuolissa. Että monissa pienissä seurakunnissa on vanhoja tällaisia rukoushuoneita, kappeleita ja kirkkoja, jotka on rakennettu 1900-luvun alussa tai 1800-luvun lopussa, niin siellä on resurssipula myös, että kun usein on vain yksi työntekijä tai osa-aikainen, niin on hirveän haasteellista, että miten muutettais sitten saavutettavaksi nämä tilat sun muut.

Tuomo Burman: Miltä kansainvälisesti erilaisissa kirkkokunnissa naisten asema näyttäytyy?

Mayvor Wärn-Rancken: Mä voisin jatkaa tuosta, että tunnen parhaiten Euroopan. Silleen Euroopan kirkkojen konferenssi ja sitten tietysti kirkkojen maailmanneuvoston kokous, mihin osallistuin yleiskokoukseen viime syksynä Karlsruhessa, Saksassa. Siellä oli noin 4000 ihmistä, niin kyllähän siellä oli paljon... Myös näki että on naispappeja mukana tietyistä kirkkokunnista ja se tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toimi hyvin. Tietysti oli myös piispoja jotka ovat naisia ja ei mitään ongelmaa siinä. Ne olivat EU:n tällaiset protestanttiset kirkot. Mutta sittenhän tietysti on, sanotaan ne vanhat kirkot, jos sanotaan näin, niin siellähän ei naisille ole avattu näitä piispan ja papin virkoja. Mutta että kyllä protestanttisessa, joka edustaa EU:n sisäpuolella olevia kirkkokuntia, niin koen että siellä tehdään tietoisestikin työtä tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden hyväksi. Ja kyllä kirkkojen maailmanneuvosto on myös nostanut tämän vammaisuuden silleen, että miten kirkko voi olla tasavertainen ja yhdenvertainen myös suhteessa vammaisiin henkilöihin. Mutta kyllä sieltä huomattiin, että paljonhan työnsarkaa on vielä.

Tuomo Burman: Minua on aina ihmetyttänyt, että minkä takia on erikseen naisten piirejä ja miesten piirejä. Onko se jossain mielessä jäänne, vai onko sillä jotain syvempää merkitystä, jota en ole vain oivaltanut?

Hannele Juutinen:  Mun seurakuntatyön työkokemuksesta käsin voisin sanoa, että siinä on varmaan ainakin kyse semmosesta tietyn vertaiskokemuksen etsimisestä. On kuitenkin asioita, jotka sitten sukupuoleen liittyen on helpompi tai myös tärkeä jotenkin jakaa, et siinä on sellaista jaettua maailmaa naisten kesken ja toisaalta miesten kesken. Se on sitten eri kysymys, että mitä ne sellaiset sukupuoleen perustuvat ryhmät tai piirit... Mitä kaikkea... Mitä esimerkiksi, minkälaista naiseutta tai minkälaista mieheyttä ne sitten tuottavat, ne ryhmät? Se on ihan kiinnostava kysymys, että vahvistetaanko siellä tiettyjä jotakin oletuksia naiseudesta tai mieheydestä. Mutta varmaan niillä on myös paljon sellaista positiivista merkitystä.

Mayvor Wärn-Rancken: Mä ajattelen, että esimerkiks jos nostetaan joku tällainen naisjärjestö, niin NNKY:hän on sellainen. He tekevät todella hyvää työtä naisten hyväksi. Ei vain kotimaassa, vaan myös kansainvälisesti. Koska meidänhän pitää muistaa, että naisten ja tyttöjen asema kaikkialla maailmassa ei ole tasavertainen, vaan on olemassa maita joissa naisen asema on hyvin vaikea. Ja nyt tiedetään myös, että sotakeinona alistamiseen käytetään esimerkiksi raiskauksia, että se kuuluu siihen strategiaan. Et naiset ja tytöt ovat kuitenkin... Suomessakin on tyttöjä ja naisia, jotka ovat todellakin haavoittuvassa asemassa. Silloin voi olla, että naisille ja tytöille pitää olla semmonen oma turvallinen tila ja ryhmä, missä he esimerkiksi saavat jakaa omia kokemuksiaan. Mä ajattelen, että yhtä lailla kun on miespiirejä missä sä voit ehkä turvallisesti jakaa asioita, niin silleen on naisillekin sellaisia. Mutta onhan sitten myös seurakunnissa avoimet jumalanpalvelukset, Raamattu-piirit sun muuta, jotka ovat avoinna kaikille. Mutta mä en katso sitä negatiivisesti, että on tällaisia omia ryhmiä, vaan se riippuu vähän siitä tarpeesta. Itse olen ollut monta vuosikymmentä seurakuntapappina myös, niin en ole koskaan kokenut sitä negatiiviseksi. Se on niinkun tarpeen mukaan, sanoisin silleen. Että esimerkiksi NNKY on tukenut hirveän paljon nuorten naisten asemaa Suomessa ja kansainvälisesti. He yrittävät myös muuttaa niitä vallan rakenteita maailmassa ja nostaa esille naisen asemaa kansainvälisestikin, että naisissa on valtava resurssi ja pitäisi hyödyntää myös sitä. Niin, mä en katso sitä negatiivisesti ollenkaan.

Hannele Juutinen: Joo. Tämä olikin hyvä ja tärkeä näkökulma tämä, kun sä Tuomo aloitit tällaisista aika paikallisesta mikrotason ryhmistä ja piireistä, niin sitten toi ajatuksen laajentaminen naisjärjestöihin ja siihen tärkeään työhön mitä esimerkiksi siellä tehdään naisten aseman parantamiseksi. Sitten ajattelen, että siinä on toisaalta tultu myös... Lasten ja nuorten ryhmissä on lisääntynyt sellainen sukupuolisensitiivisyys just myös, että ei enää rakennella semmosia tytöt-pojat -asetelmia ihan perusteettomasti, että on myös lähdetty rohkeasti vaikkapa rippikouluissa antamaan tilaa semmoselle aika moninaiselle sukupuolikäsitykselle ja tuuleteltu niitä semmosia tyttö-poika -asetelmia, jotka vielä vaikka 10 tai 20 vuotta sitten olivat hyvin itsestäänselviä.

Tuomo Burman: Niin kun yleisesti tiedetään, niin kansainvälistä naistenpäivää vietetään 8. päivä maaliskuuta. Itse olen vuosia kohtuullisen laajallekin tuttavapiirille naisille laittanut jonkinlaisen naistenpäivätervehdyksen. Nythän on niin, että kun tää maailma on muuttunut, niin enää ei voi tietää että kenelle rohkenee laittaa. Mietin, että onko tulevaisuutta että joku pahoittaa mielensä siitä jos joku toivottaa hyvää naistenpäivää. Pitäisikö tämmönen kansainvälinen naistenpäivän vietto esimerkiksi Euroopassa poistaa?

Mayvor Wärn-Rancken: Mayvor täällä taas. Maailmassahan on aina näitä mielensäpahoittajia. Mistä tahansa asiasta voi pahoittaa mielensä. Mutta tämähän on YK:n julistama kansainvälinen naistenpäivä ja sitä on muistaakseni vuodesta 1975 ehkä vietetty ensimmäisen kerran. Niin, että tätähän vietetään sen takia että nostetaan esiin sukupuolten välinen tasa-arvo. Se on perusoikeus. Mun mielestä, kun se on kansainvälinen naistenpäivä, niin eihän me vietä tätä naistenpäivää vain Suomessa, vaan on maita joissa tämä tasa-arvo ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole niin pitkällä kuin Suomessa. Niin, minun mielestä se on todella tärkeää että tämä päivä pidetään, koska kaikennäköistä syrjintää on. Ja tasa-arvo ja naisten oikeuksien edistäminen on mielestäni todella tärkeää. Se on osa myös sitä Agenda 2030 -tavoitetta, missä... Oliko se nyt viides? Kun meillä on vastuuviikolla ollut tämä kohtuullisuusteema, niin tämä YK:n Agenda 2030 on muistissa, niin oliko se nyt tämä viides päämäärä on sukupuolten tasa-arvo sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien ja eri mahdollisuuksien vahvistaminen, niin kyllähän... Emmehän me voi katsoa tätä vain kotimaisesta näkökulmasta, vaan globaalisti. Eli sanon, että hyvin tärkeä päivä ja minun mielestäni voi toivottaa. Jos joku pahastuu, niin ei voi mitään, mutta meidän pitää pitää tätä esillä myös globaalisti.

Hannele Juutinen: Ja jos sä Tuomo mietit sitä, että oliko sinulla jotenkin sellainen ajatus että ketkä kokee voivansa liittyä siihen naistenpäivän ikään kuin juhlijoihin... Jos on vaikka ymmärrys omasta sukupuolesta sellainen, että se ei ihan pelkisty tämmöseen heteronäkökulmaiseen mies-naisasetelmaan, niin sen sukupuolten välisen tasa-arvon ja toisaalta sukupuolten moninaisuuden äänen nostaminen, niin sehän toisaalta vaan vahvistaa sitä ajatusta, että naiseuteen voi liittyä monenlaisia kokemuksia ja että käsitys naiseudesta ja naisena olemisesta laajenee ja avartuu. Ja minusta se olisi hienoa, että kansainvälisenä naistenpäivänä myös eri tavalla itsensä naiseksi vaikka kokonaan tai osittain määrittelevät ihmiset ja kokevat ihmiset voivat liittyä siihen juhlintaan.

Tuomo Burman: Mikä tällä hetkellä on nyt suurin globaali ongelma siinä naisten ja tyttöjen tasa-arvoa kohti mentäessä? Olen ymmärtänyt ainakin, että tyttöjen koulutus on aika välillä ongelmallinen ja koulu... Ei ole itsestään selvää, että voi esimerkiksi joka hetki olla koulussa.

Mayvor Wärn-Rancken: Tuohon varmasti osais tämmöset kansainväliset järjestöt vastata paremmin, mutta mä nyt tästä paikalta, että naisetn tai tyttöjen koulutus on yksi suurin haaste. Että kun meillä on maita missä esimerkiksi tällainen pakolaisuus ja nyt tää ilmastopakolaisuus tai sitten sodat tekee, että perheet joutuvat pakenemaan, niin koulutus on yksi, se että miten järjestää koulutus yleensäkin lapsille, mutta sitten myöskin on maita missä ei tytöille ole sitä koulutusmahdollisuutta. Ja sitten sanotaan tällainen esimerkki, että jos on vaikka kuivuus jossain maassa jossa on paljon lapsia, niin ne tytöt jää kotiin auttamaan ja vedenhaku voi olla ihan hirveän haastavaa. Ja sitten myös, että tytöt naitetaan tosi nuorina toisiin perheisiin, että olisi yksi suu vähemmän ruokittavana siinä omassa perheessä. Ja sekin tekee sitten, että lapset tai nuoret eivät saa sitä koulutusta, vaan tämä kierre jatkuu, niin kyllä se on hirveän tärkeää satsata koulutukseen, koska se myös tuo näille tytöille valinnan mahdollisuuksia. Hatunnosto kaikille näille kirkkokunnille ja järjestöille, kansainvälisille ja kotimaisille, jotka edistää tätä tyttöjen koulutusta ja yleensäkin haluaa parantaa tyttöjen asemaa. Koska on huomattu tämmönen, että kun naiset voi hyvin perheessä, niin koko perhe voi hyvin. Tämä ehkä on yksi hyvin tärkeä asia.

Tuomo Burman: Saatte vielä sellaiset loppusanat kumpikin sanoa ja sitten toivotellaan moi, moi ja siirrytään muihin tehtäviin. Kumpi aloittaa?

Hannele Juutinen: Loppusanoiksi - kiitos, kun sain olla mukana.

Mayvor Wärn-Rancken: Voin yhtyä edelliseen puhujaan, että kiitos että sain olla mukana ja nostaa näitä tärkeitä asioita esille.

Tuomo Burman: Kiitoksia näistä hienoista ajatuksista vierailleni, Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken  ja seurakuntapastori Hannele Juutiselle. Olisihan tästä juttua riittänyt pidempäänkin, mutta ei podcastistakaan voi hirveän pitkää tehdä. Minä olen Tuomo Burman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran Saavu Kirkkoposti -podcast ilmestyy jossakin vaiheessa syksymällä, eli tuossa elo-syyskuun vaihteessa. Toivotan jokaiselle lämmintä ja siunattua kesää.