Älä jätä lasta yksin suruun

”Kun isäni oli kuollut, ei hänestä enää saanut puhua. Kun koetin jutella isästä tai jos itkin, äiti suuttui. Hän sanoi, että isästä ei enää tässä talossa puhuta, puhuessa suru nousee pintaan. Niinpä itkin isän ikävääni yksin huoneessani tyynyäni vasten.”

Monissa suomalaissuvuissa kannetaan tunneperintönä välttelevää kiintymyssuhdekäyttäytymistä. Osin sotatraumoista ja pärjäämisen kulttuurista johtuen tunteita ei olla osattu kokea, tukea eikä ilmaista yhdessä toisten kanssa. Rakkautta ja kiintymystä kyllä on aina ollut, mutta sitä on osattu ilmaista lähinnä tekojen kautta, sitä on leivottu pullaan ja piirakoihin, keitelty keittoihin ja hakattu lämmittäviin halkoihin. Vaikealta tuntuvia tunteita on ollut vielä hellyyttäkin vaikeampaa kohdata itsessä ja toisissa. Niin kiukku kuin murhekin on painettu alas ja koetettu pärjätä sillä tavoin. Mutta tunteet eivät katoa niin. Ne eivät poistu nielemällä, vaan ne jäävät kehoon ja mieleen.

Moni on jo aivan pienestä pitäen oppinut olemaan yksin tunteiden kanssa, sillä perinteenä on ollut esimerkiksi lähettää lapsi kiukun hetkellä omaan huoneeseen ”miettimään” – toisin sanoen pärjäilemään yksin tunnekuohunsa kanssa. Myös tunteista raskaimman, kuoleman surun kanssa olemme usein hyvin yksin. Monen on vaikeaa jakaa suruaan ja tuskaansa kenenkään kanssa. Ei halua olla taakaksi, kuormittaa toisia. Ei tiedä, millä sanoilla osaisi tai uskaltaisi puhua. On tutumpaa vain painaa katse maahan.

Samalla myös toisen surun kohtaaminen herättää avuttomuutta. Kun hautajaiset ovat ohitse, sureva saatetaan jättää täysin yksin: ”Ollaan yhteyksissä sitten, kun jaksat taas paremmin.” Kuin ihmisen täytyisi täyttää jonkinlainen jaksamisen mitta kyetäkseen omiin ihmissuhteisiinsa! Se on surullinen yksin pärjäämisen perintö.

Mutta perinnöksi saamiamme sukupolvien ketjuja ei ole pakko jatkaa. Niitä voi arvioida, ohentaa ja niitä voi myös katkaista. Voimme opetella uudenlaista tapaa olla surun keskellä. Erityisen tärkeää on huolehtia, ettemme jatkaisi eteenpäin sukupolvien ketjua suhteessa lapsiimme.

Lapsen surun ajatteleminen on tuskallista ja lisää aikuisen omaa surua. Siksi aikuisella voi olla tarve vähätellä lapsen surua ja ajatella, että lapsi ei vielä ymmärrä. Joskus aikuiset yrittävät lapsia suojellakseen käyttäytyä iloisesti. He piilottavat tunteensa tai päästävät ne esiin vasta lapsen nukahdettua. Joskus koetetaan olla puhumatta vainajasta, jotta lapsen, ja kaikkien, olisi helpompi ”unohtaa”.

Älä piilota surua

Surun piilottaminen on tutkitusti vahingollista kaikille osapuolille, sillä silloin jokainen jää surunsa kanssa yksinäiseksi ja mykäksi. Näin toimimalla aikuinen tahtomattaan lisää lapsen taakkaa. Lapsi kokee sanattoman viestin, että hänen on tärkeää olla iloinen, sillä aikuinen ei kestä hänen suruaan. Lapsen suru on kuitenkin totta ja hän käsittelee sitä ikätasonsa ja persoonansa mukaisilla tavoilla.

Älä jätä lasta kestämään menetystään yksin, äläkä salaa lapselta myöskään omaa suruasi. Kaikki tunteet ovat normaaleita ja oikein, ja kaikkia niitä saa ilmaista. Surun, kuten kaikkien vaikeiden tunteiden kanssa pärjää paremmin, jos sitä voidaan jakaa toisten kanssa. Oikein pahakin olo helpottaa aina ennen pitkää.

Menetyksen kohdalla perusturvallisuus uhkaa järkkyä niin lapsella kuin aikuisella. Siksi on tärkeää aktiivisesti vahvistaa lapsen kokemusta turvallisuudesta: et ole yksin, olemme yhdessä. Sinusta pidetään huolta. Mitään pahaa ei tapahdu nyt, vaikka ihmiset itkevät. Psykologista turvallisuutta voi vahvistaa olemalla läsnä lasta varten. Rauhoita itseäsi esimerkiksi hengittämällä syvään. Säilytä aikuisuus suhteessa lapseen, vaikka itsekin suret ja voit huonosti. Huolehdi, että itse saat tukea toisilta aikuisilta. Huolehdi riittävästä pysyvyydestä lapsen arjessa ja hänen perustarpeistaan, kuten ruoasta ja unesta. Tarjoa kainaloa ja syliä.

Ota lapsi mukaan hautajaisiin

Kuolemaan liittyvillä seremonioilla ja rituaaleilla on tärkeitä tehtäviä ja merkityksiä. Hautajaiset ja muistotilaisuus auttavat lasta käsittelemään menetystään, jäsentämään sekavilta tuntuvia tapahtumia ja jättämään jäähyväisiä. Myös konkreettiset surunilmaisut, kuten kirjeen, piirroksen tai kukkien vieminen haudalle, helpottavat tunteiden käsittelyä. Kun yhdessä käydään haudalla, voidaan samalla jutella, surra ja muistella yhdessä.

Joskus vanhemmat saattavat ajatella suojelevansa lasta jättämällä tämän pois hautajaisista. Näin lapsi joutuu kuitenkin kokemaan itsensä ulkopuoliseksi eikä hän tiedä, mitä tapahtuu. Mielikuvitus täydentää kaikkea sitä, mitä hän ei ymmärrä liittyen kuolemaan ja menetykseen, ja se voi kehittää myös turhia pelkoja ja harhakuvitelmia. Hautajaiset ja muistotilaisuus ovat hyviä tapoja yhdessä ja yhteisöllisesti käsitellä menetystä ja saada myös tukea muilta.

Hautajaisiin kannattaa valmistautua juttelemalla niistä etukäteen: mitä tilanteessa tapahtuu, miltä siellä näyttää, miksi tilaisuus järjestetään. On tärkeää jutella etukäteen, jotta lapsi ei järkyty esimerkiksi siitä, että läheisen ruumis on arkussa, tai siitä tiedosta, että arkku haudataan maahan tai poltetaan tuhkaksi.

Tutun, turvallisen ihmisen on tärkeää olla lapsen kanssa koko hautajaisten ja muistotilaisuuden ajan. Jos menetys koskee lapsen omaa perusperhettä, on hyvä, jos lapsesta huolehtii joku toinen läheinen kuin oma vanhempi, jonka on tärkeää saada itse keskittyä tilaisuuteen. Lapsen seurana oleva aikuinen voi selittää lapselle hautajaisiin liittyviä asioita, kuunnella, lohduttaa tai viedä tämän välillä ulos, jos siltä tuntuu.

On tärkeää, ettei lapselta odoteta mitään erityistä hautajaisissa, jotta niistä ei koituisi hänelle painetta. Lapsen ei tarvitse osata käyttäytyä tietyllä tavalla: hänen on aivan ok ilmaista tunteitaan ja hämmennystään. Ei haittaa, jos hän reagoi tilanteeseen hautajaisissa esimerkiksi itkemällä, kommentoimalla kovaan ääneen, leikkimällä, raivostumalla tai vaikka juoksemalla. Kaikki tunteet ja reaktiot ovat normaaleja ja ymmärrettäviä. Lapsi voi myös ottaa mukaan oman lelun turvaa tuomaan, tai jotain tekemistä, kuten piirustusvälineet.

Lapsen voi viedä juttelemaan siunauksen toimittavan papin kanssa. Ehkä yhdessä voidaan vaikka silittää arkkua. Lapsi voi haluta tuoda arkulle esimerkiksi oman piirustuksensa.

Lapsen kanssa kannattaa jutella hautajaisista myös niiden jälkeen. Hän saattaa myös käsitellä niitä leikeissään.

Salli kysymykset

Kuolema ja hautajaiset herättävät lapsessa paljon hämmennystä ja kysymyksiä. On tärkeää kuunnella niitä herkällä korvalla ja koettaa vastata niihin totuudenmukaisesti, lapsen ikätason huomioon ottaen. Kun lapsi kysyy tai pohtii ääneen asioita, on hyvä pysähtyä hänen esiin ottamansa asian äärelle ja jutella siitä rauhassa. Kuolemaan liittyvä tematiikka on hyvin laaja, ja usein onkin hyvä jutella juuri siitä asiasta, mikä lapsen mieltä askarruttaa – ei koko aihepiiristä kerrallaan.

Aikuisen ei tarvitse tietää kaikkea. Kun lapsi kysyy esimerkiksi, missä kuollut on kuoleman jälkeen, voit vastata katsomuksesi mukaisesti tai ilmaista, ettet oikein itsekään tiedä. Kuoleman edessä ihminen on väistämättä pieni.

Kuolema voi herättää lapsessa myös pelkoja. Hän voi kysyä esimerkiksi, voiko vanhempikin tai hän itse nyt kuolla. On tärkeää, että lapsi saa ilmaista pelkoaan ja että häntä rauhoitetaan sen keskellä. Silti on hyvä pysyä totuudessa. Voit esimerkiksi vastata, että kukaan ei voi itse päättää kuoleman ajankohtaa, mutta meillä kyllä elämä nyt jatkuu ja tästä selvitään.

Lapsen suru on raidallinen

Lapsen ajattelu on varsinkin pienenä hyvin konkreettista ja mielikuvitus täyttää ymmärryksen ylittävät alueet. Siksi on tärkeää, että lapselle ei puhuta aikuisten symbolisempaa kieltä. Esimerkiksi ilmaisu ”nukkui pois” voi järkyttää lasta syvästi ja herättää pelon nukkumista kohtaan. Lapselle on tärkeää puhua konkreettisilla sanoilla, kuten ”Mummi on kuollut, koska hänen sydämensä lakkasi lyömästä”. Jos kuollut ihminen on ollut sairaana, on tärkeää kertoa, ettei häneen koske enää ollenkaan.

Lapsi saattaa riekkua iloisen leikin tiimellyksessä vain purskahtaakseen hetken päästä itkuun leikissä tapahtuvan kuoleman takia. Sitten aivan kohta leikissä onkin taas iloinen ja rauhallinen tunnelma. Ilo ja suru vaihtelevat lapsen mielessä kuin raidoitus matossa, näin lapsen mieli auttaa häntä kestämään tilannetta ja käsittelemään menetystä sopivissa paloissa. Se, että lapsi on välillä iloinen ja leikkii, ei tarkoita hänen lopettaneen suremista. Se on merkki lapsen terveestä suojaavasta mielikuvituksesta.

Jos lapsi lakkaa leikkimästä useiden päivien ajaksi itselleen epätyypillisellä tavalla, kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi neuvolaan.

Vaalikaa muistoja

Suru ei ole sairaus eikä siitä kuulu ”parantua”. Menetyksen jälkeen on normaalia kantaa surua mukanaan, sillä suru kertoo rakkaudesta. Kuolema ei vie pois rakkautta, rakkaus vain muuttaa muotoaan. Kuolluttakin saa edelleen rakastaa, häntä saa ikävöidä. Vähitellen surun tuskaisuus helpottaa ja se saa enemmän muotoa rakkautena, kaipauksena ja kiitollisuutena. Rakkaus ei kuole.

On tärkeää, että lapsi ei koe menettäneensä kuolleen ihmisen lisäksi yhteisiä muistoja ja yhteistä, jaettua rakkautta. Kuollutta ihmistä kannattaa muistella esimerkiksi katselemalla kuvia, juttelemalla (ja kirjoittamalla muistoja talteen), ja erilaisin perheen omin rituaalein. Lapsen kanssa voi vaikka vilkuttaa iltaisin taivaalle, koota muistojen kirjaa tai laulaa yhdessä vainajan lempilaulua.

Rakkaus, jota lapsi sai kokea, on hänen aarteensa, jota hän ei koskaan voi menettää.

Heli Pruuki

TT, perhepsykoterapeutti