Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 9.2.2010
Arkkipiispa Paarma: Mistä kirkko on huolissaan?
Uutisen julkaisija: Kirkon tiedotuskeskus
(Hae uutistuottajan muut uutiset)
Arkkipiispa Jukka Paarma pohti median uutisoinnista kiteytynyttä kuvaa kirkosta piispainkokouksen avauspuheessa 9.2.2010.
"Kirkko on ollut huolissaan milloin mistäkin, median mukaan tavallisesti kuitenkin kahdesta asiasta. Ensinnäkin jäsenmäärän vähenemisestä ja siitä mahdollisesti seuraavista taloudellisista vaikeuksista. Toiseksi kirkon on sanottu kantavan huolta sisäisistä, omien ryhmiensä välisistä erimielisyyksistä, jopa riidoista, jotka aiheutuvat pääasiassa naisten pappeudesta tai -piispuudesta sekä suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin."
Arkkipiispan mukaan kirkon tulee olla huolissaan yhteisvastuuttomuudesta, joka näyttäytyy laman aikana. Varsinkin kouluttamattomat nuoret työttömät ja heidän perheensä ovat laman näkyviä uhreja.
"Itsekkyys ja oman edun ajaminen ei ole vain yksilön synti. Se näyttäytyy joskus vielä räikeämpänä yhteisöjen toimissa. Meillä on liian paljon niitä vaikutusvaltaa käyttäviä yhteisöjä, joiden ainoa huoli on oman ryhmän jäsenten etu."
"Tarpeellisia uudistuksia kansakuntamme polarisoitumista estämään on vaikeaa saada aikaan. Jos perusturvan tason korottaminen tai sinänsä kaikkein hyväksymän ja tarpeellisen työuran pidentämismahdollisuuden aikaansaaminen kaatuvat kerta kerralta joidenkin toisten intressiryhmien terhakkaaseen vastustukseen, ei voida puhua yhteisen vastuun idean sisäistämisestä. Silloin eletään itsekkyyden eikä yhteisvastuun yhteiskunnassa", painotti arkkipiispa Paarma.
Arkkipiispa Jukka Paarman avauspuhe kokonaisuudessaan:
”Kirkko on huolissaan.” Näihin sanoihin voidaan tiivistää se kuva kirkosta, joka on median uutisoinnista kiteytynyt viime vuosina yleiseen tietoisuuteen. Kirkko on ollut huolissaan milloin mistäkin, median mukaan tavallisesti kuitenkin kahdesta asiasta. Ensinnäkin jäsenmäärän vähenemisestä ja siitä mahdollisesti seuraavista taloudellisista vaikeuksista. Toiseksi kirkon on sanottu kantavan huolta sisäisistä, omien ryhmiensä välisistä erimielisyyksistä, jopa riidoista, jotka aiheutuvat pääasiassa naisten pappeudesta tai -piispuudesta sekä suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin.
Tämä kuva tuokin esille ne keskustelunaiheet, jotka etenkin julkisuudessa ovat olleet esillä kirkkaasti enemmän kuin muut. Nämä aiheet ovat olleetkin tärkeitä ja usein myös vaikeita. Niistä on paljon keskusteltu sekä kirkossa että sen ulkopuolella. Kuitenkin tässä kuvassa on kameran objektiivi asetettu siten, ettei se kohdistu näyttämään olennaisinta. Se kertoo aivan oikein että kirkko on ollut huolissaan, mutta se, mistä kirkko on ollut eniten huolissaan, se ei ole päässyt suodattumaan kameran linssin läpi. Se, mistä kirkon on tänään todella oltava huolestunut, on sittenkin syvemmällä kuin kirkkopoliittisissa keskusteluissa ja rintamanmuodostuksissa.
Moniäänisyys kuuluu luterilaisuuteen
Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava. Eivät edes kirkolliskokouksen päätöksiä ole ymmärretty sellaisiksi, että niiden tulisi tukahduttaa kirkossa toisella tavalla ajattelevien äänet. Martti Lutherin aloittaman reformaation suurimpia uudistuksia oli se, että kristillisen uskon ja elämän ylin ohje, Pyhä Raamattu, käännettiin kansankielelle. Jokaisen kristityn tuli itse lukea ja tutkia, mitä siinä oli kirjoitettu. Mikael Agricolan, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi todennäköisesti tasan viisisataa vuotta, suuri näky oli Raamatun kääntäminen suomenkielelle. Se johti koko kirjakielemme syntyyn. Ei riittänyt se, että oppineet papit lukivat Jumalan sanaa latinankielellä ja selittivät sen sitten kansalle. Jokaiselle kristitylle kuului oikeus itse lukea ja ymmärtää.
Demokratia, sellaisena kuin se nykyään ymmärretään, ei ole ollut kirkon hallinnossa ainoana johtavana periaatteena, koska kirkon tehtävä on sille perustamisessa annettu. Demokratiaa on kuitenkin kirkossamme toteutettu niin paljon kuin on osattu niissä asioissa, jotka eivät koske annetun perustehtävän sisältöä. Viimeisin tätä koskeva uudistus on kirkollisvaalien äänioikeuden laajentaminen uusiin ikäluokkiin. Se toteutuu käytännössä ensi kertaa koko kirkossamme tämän vuoden syksyllä pidettävissä seurakuntavaaleissa.
Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa erilaiselle ajattelulle ja mielipiteille Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.
Luterilaisen kirkon perustunnustuskirja, Augsburgin tunnustus, pitää tätä erilaisuuden tai moniäänisyyden periaatetta jos ei suositeltavana niin ainakin hyväksyttävänä. Se koskee niin kirkkojen välistä yhteistyötä kuin kirkon sisäistä elämää. Sen seitsemäs artikla sanoo: ” Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: "Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä (Ef. 4:5-6) ”(CA VII).
Kirkon ei tule siis olla huolissaan moniäänisyydestä silloin kun se ei koske evankeliumin puhdasta julistusta ja sakramenttien oikeata käyttöä. Sen sijaan meillä on paljon opittavaa siinä, että hyväksymme tämän moniäänisyyden, opimme suvaitsemaan toisella lailla ajattelevia ja elämään heidän kanssaan samassa kirkossa. Liian helposti meidät valtaa ajatus, että uskomme lujuus osoitetaan oikeassa olemisen jyrkkyydellä eikä sillä, mistä apostoli Paavali sanoi: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toisianne” tai kuten monen mieleen iskostunut vanhemman käännöksen sanamuoto kuului: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne ”(Room. 12:10).
Huoli niistä, jotka eroavat kristillisyydestä
Mistä kirkko sitten on todellisesti huolissaan tällä hetkellä? Jäsenmäärän lasku ja siitä johtuva tulojen väheneminen ei sinänsä voi olla keskeisin huolen aihe. Kirkko tekee tulevaisuudessakin perustehtäviään niillä taloudellisilla resursseilla, jotka jäsenyydellään siihen sitoutuneet kristityt ihmiset antavat. Huoli on siinä, miten perustehtävää osataan ja onnistutaan toteuttaa. Perustehtävämme on kirkon strategian mukaan ”kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta”. Huolenaihetta ei ole katsottava kirkon vaan ihmisten näkökulmasta. Jäsenyys on osoitus sitoutumisesta, jäsenyydestä luopuminen merkki etääntymisestä evankeliumin pelastavasta sanomasta ja yhteydestä siihen yhteisöön, jonka keskellä Jumalan sanaa ja sen mukaista elämää pidetään esillä. Huoli on ihmisistä, joiden elämä etääntyy kristillisen uskon lujalta perustalta.
Tämän vuoksi kirkon on huolehdittava jäsenistään, otettava todesta kirkkoon liittyjät, otettava opiksi niistä syistä, joita eroajat ovat esittäneet ja toimittava niin, että kirkon toiminnan ja sanoman yhteydessä eläminen koetaan mielekkääksi ja tärkeäksi.
Huoli ei-kristityistä ei koske kuitenkaan vain omaa maatamme. Lähetystehtävä koskee kaikkea maailmaa. Viimeisimmän, tämän vuoden alussa julkaistun maailman uskontotilaston mukaan on kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen jäsenmäärä kasvanut suhteellisesti enemmän kuin on maailman väestön lisäys. Kristittyjä on tilaston mukaan 33,2 % maailman n. 6,9 miljardista ihmisestä. Kasvun lisäys on voimakkainta Afrikassa, pienintä Euroopassa, jonka länsiosan perinteiset kristilliset maat ovat muuttumassa yhä moniuskonnollisemmiksi tai uskonnottomiksi.
Muihin uskontoihin tai uskonnottomiin kuuluu maailmassa 66,8 %, heistä suurin ryhmä ovat muslimit, 22,4 %. Islamin uskon kannattajien määrä on kasvanut kaikkein voimakkaimmin. Niitä, jotka eivät vielä lainkaan ole kuulleet evankeliumia, on tilastojen mukaan noin 2 miljardia eli runsas 29 % maailman väestöstä. Lähetystyö kirkon perustehtävänä on edelleen kesken. Se on kirkon huolenaiheena, eikä siltä ole ummistettava silmiä oman maamme huolenaiheiden vuoksi. Tasan sata vuotta sitten pidettiin ensimmäinen maailmanlaaja ekumeeninen lähetyskonferenssi Edinburghissa. Sen näky, koko maailman evankelioiminen silloin alussa olleen vuosisadan aikana, on yhä vielä toteutumatta.
Itsekkyyden vai yhteisvastuun yhteiskunta
Huolenaiheiden tulee nousta kirkonkin näkökenttään ihmisten elämän, hyvän elämän näkökulmasta. Silloin on kysyttävä sitä, missä hyvä elämä on kadoksissa. Esiin nousevat tietenkin maailman köyhät, joilla on välttämättömien elämän tarpeiden jatkuva puute. Luonnonkatastrofit tuovat siihen oman, usein kauhistuttavan lisänsä, kuten vastikään Haitin maanjäristys on muistuttanut. On hyvä, että sellaiset herättävät meissä suomalaisissa ainakin hetkeksi yhteisvastuun tunnetta, kuten nytkin on nähty. Katastrofin uhreja tahdotaan yhteisesti auttaa.
Omaa yhteiskuntaamme koettelee taloudellinen taantuma, ehkä voidaan puhua jo suorastaan lamasta. Huolestuttavinta on se, että lama vaikuttaa kansalaisiin epäoikeudenmukaisesti. Suurta osaa työssäkäyvää väestöä se ei näytä koskettaneen juuri mitenkään. Toisin on laman uhrien laita. Tälläkin kerralla käy siten, että lama koettelee kaikkein eniten niitä, joilla muutenkin menee muita huonommin. Yhteiskuntamme polarisoituminen kärjistyy.
Kirkon diakonian kenttätyössä kohdataan yhteiskuntamme huono-osaisimmat silmästä silmään. Huomattavaa on lapsiperheiden lisääntynyt avuntarve. Omassa maassammekin lapset näkevät nälkää. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) laskelmien mukaan Suomessa kasvaa köyhyydessä yli 150 000 lasta. Luku on kolminkertaistunut sitten 1990-luvun laman. Köyhiksi luokitellaan kotitaloudet, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia väestön keskitulosta. Suurena syynä on se, että lapsilisät ja kotihoidon tuki eivät ole nousseet samassa tahdissa elinkustannusten kanssa ja verotuksen perhevähennyksistä on luovuttu. Perusturvan taso on jäänyt pahasti jälkeen. Niukkuus näkyy nopeasti myös perheen ruokapöydässä.
Kouluttamattomat nuoret työttömät ja heidän perheensä ovat laman näkyviä uhreja. Oikeansuuntainen on se pyrkimys, jonka hallitus on saattanut julkisuuteen, että koulun ja työelämän saumakohdan aukkoja ryhdytään täyttämään. Muuten se syrjäytyminen, joka monella on alkanut jo kouluvuosina, pudottaa nuoren juuri siinä vaiheessa ylöspääsemättömään työttömyyden kuoppaan.
Tällaisessa tilanteessa tulisi yhteisvastuun kasvaa. Siksi kirkon on oltava huolestunut siitä yhteisvastuuttomuudesta, joka on ilmiselvästi myös laman aikana esillä. Itsekkyys ja oman edun ajaminen ei ole vain yksilön synti. Se näyttäytyy joskus vielä räikeämpänä yhteisöjen toimissa. Meillä on liian paljon niitä vaikutusvaltaa käyttäviä yhteisöjä, joiden ainoa huoli on oman ryhmän jäsenten etu. Tarpeellisia uudistuksia kansakuntamme polarisoitumista estämään on vaikeaa saada aikaan. Jos perusturvan tason korottaminen tai sinänsä kaikkein hyväksymän ja tarpeellisen työuran pidentämismahdollisuuden aikaansaaminen kaatuvat kerta kerralta joidenkin toisten intressiryhmien terhakkaaseen vastustukseen, ei voida puhua yhteisen vastuun idean sisäistämisestä. Silloin eletään itsekkyyden eikä yhteisvastuun yhteiskunnassa. Se huolestuttaa.
Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään, kirkosta, instituutiosta tai siitä yhteisöstä, joka pitää esillä Jumalan sanaa ja sakramentteja. Kirkko on olemassa toisia varten. Sen on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, joiden syliin hyvinvointiyhteiskunnan hyvät hedelmät eivät ole tipahdelleet.
Lisää uutisia aiheesta
Oikopolut:
Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotteita
